Päästyään huoneustoonsa kuningatar laski luotaan rouva de Miseryn Ja kaikki palvelijansa.
Oli leuto sää, mutta samea; aurinko ei jaksanut puhkaista pilviä sen lämmön ja loisteen kuitenkin siristessä paksujen, sinivalkoisten usvien lävitse. Kuningatar aukaisi sen akkunan, joka oli pienelle parvekkeelle päin ja istuutui odottamaan kirjeiden peittämän lipastonsa eteen. Vähitellen ymmärsivät häntä seuranneet henkilöt, että hän halusi olla yksin, ja poistuivat. Maltitonna, suuttumuksen tulistamana, rutisti Charny hattuaan.
— Puhukaa, puhukaa! — sanoi kuningatar. — Näytätte kovin levottomalta, monsieur.
— Kuinka aloittaisin? — lausui Charny, joka ajatteli ääneensä. —
Kuinka rohkenen syyttää kunniaa, uskoa, majesteettia?
— Mitä kummaa? — huudahti Marie-Antoinette kääntyen häneen päin leimuavin katsein.
— Enkä kuitenkaan muuta sanoisi kuin mitä olen nähnyt, — jatkoi
Charny.
Kuningatar nousi seisaalle.
— Monsieur, — sanoi hän kylmästi, — näin varhain päivällä en luulisi teitä juopuneeksi, ja kuitenkin käytätte semmoista puhetapaa, joka ei sovi selväpäiselle aatelismiehelle.
Hän odotti näkevänsä toisen musertuvan tästä ylenkatseellisesta huomautuksesta, mutta Charny ei järkkynyt.
— Muuten, mitä oikeastaan on kuningatar? Nainen. Entä minä? Mies, vaikka samalla alamainen.