— Mieletön! — jatkoi kuningatar ravistaen hänen kättään ja vetäen hänet syvemmälle huoneeseen. — Onko siis niin erinomaisen hekumallista syyttää viatonta, nuhteetonta naista? Onko niin suuremmoisen kunniakasta häväistä kuningatarta?… Uskotko, kun sanon ettet ole minua nähnyt? Uskotko minua, kun Kristuksen kautta vannon, etten ole kolmeen päivään ollut linnasta ulkona kello neljän jälkeen iltapuolella? Tahdotko, niin toimitan kamarirouvani ja kuninkaan, jotka ovat minut täällä nähneet, todistamaan sinulle, etten ole voinut muualla olla? Ei, ei… hän ei minua usko! Ei usko!
— Olen nähnyt! — vastasi Charny kylmästi.
— Voi! — huudahti kuningatar, — nyt käsitän! Eikö jo ennenkin ole vasten kasvojani viskattu tuollaista röyhkeää herjausta? Eikö minua ole nähty oopperassa häpäisemässä koko hovia? Eikö nähty myös Mesmerin luona riehaantuneena, niin että uteliaat ja ilotytötkin loukkaantuivat?… Sen kai muistanette te, joka minun tähteni menitte kaksintaisteluun?
— Madame, silloin taistelin senvuoksi, etten uskonut. Nyt voisin tapella senvuoksi, että uskon.
Kuningatar nosti epätoivon jäykistämiä käsiään taivasta kohden; pari polttavaa kyyneltä tipahti poskilta povelle.
— Hyvä Jumala, — sanoi hän, — herättäkää minussa jokin ajatus, joka pelastaisi! En voi sietää, että tuo mies minua halveksii.
Tämä yksinkertainen, harras rukous koski Charnyn sydämeen. Hän peitti kasvot käsiinsä. Kuningatar oli hetkisen vaiti ja lausui sitten harkittuaan:
— Monsieur, teidän on annettava minulle hyvitystä. Kuulkaa, mitä teiltä vaadin: Kolmena yönä perätysten olette minut nähnyt puistossa jonkin miehen seurassa. Kuitenkin tiesitte, että jo ennen on väärinkäytetty erästä yhdennäköisyyttä; että jokin nainen on kasvoiltaan ja ryhdiltään minun, onnettoman kuningattaren, näköinen. Mutta kun teistä on parempi uskoa, että juuri minä sillä tapaa kuljeskelen yöllä; kun pysytte väitteessänne, että minä se olin, niin palatkaa puistoon samaan aikaan, tulkaa sinne minun kanssani. Jos eilen näitte minut, ette tänään voi siellä minua nähdä, koska olen mukananne. Jos siellä on jokin muu nainen, emmekö yhdessä voisi häntä nähdä, ja jos hänet näemme… sanokaapa, monsieur, kadutteko silloin kaikkea, mitä olette nyt pakottanut minut kärsimään? Charny painoi molempia käsiään rintaansa vasten.
— Teette liian paljon minun hyväkseni, madame, — mutisi hän. —
Ansaitsen kuoleman — älkää musertako minua hyvyydellänne.
— Todistuksilla teidät muserran, — vastasi kuningatar. — Ei sanaakaan kellekään. Illalla kello kymmenen pitää teidän asuntonne portilla odottaa mitä olen päättänyt saadakseni teidät uskomaan. Menkää nyt, monsieur, älkääkä antako kenenkään mitään aavistaa.