Kuningatar nousi kiivaasti.
— Ja… te… näitte… minut? — sanoi hän pysähtyen joka sanaan.
Charny kohotti toista kättään kuin vannoakseen.
— Kuinka… mutisi kuningatar vihastuneena, — hän vielä vannoo!
Charny uudisti syyttävän kädenliikkeensä juhlallisesti.
— Minutko te näitte? — kovisti kuningatar lyöden rintaansa vasten.
— Juuri teidät, madame. Tiistaina oli yllänne vihreä, mustaraitainen, läikehtivä puku, keskiviikkona suurikukallinen, sinisen ja ruosteen värinen. Eilen… niin, eilen käytitte sitä ruskeankeltaista silkkipukua, joka teillä oli, kun ensi kertaa suutelin kättänne. Juuri te se olitte eikä kukaan muu! Minusta on kuolettavan tuskallista ja hävettävää, kun pitää sanoa: henkeni ja kunniani kautta, Jumalan nimeen, te se olitte, madame.
Kuningatar alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin parvekkeella välittämättä siitä, että alhaalta käsin uteliaat silmät voivat nähdä hänen oudon kiihtymyksensä.
— Entä jos minäkin vannoisin — sanoi hän, — jos vannoisin poikani kautta, Jumalan nimessä… Minullakin on Jumala niinkuin teillä! Ei, hän ei usko… ei uskoisi.
Charny laski päänsä.