— Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni raskas taakka — teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan kantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen häijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän on jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.
— Hyvä Jumala, onko se mahdollista? — huudahti kardinaali. —
Voisiko hän niin menetellä?
— Jos hänet näkisitte, heräisi teissä sääliä.
Kardinaali nousi kiivaasti seisaalle.
— Mitä siis on tehtävä? — kysyi hän.
— Annettava hänelle vaitiolon lohdutus.
— Mutta hän voi uskoa, että olen hänet unohtanut.
Jeanne kohautti hartioitaan.
— Hän voi syyttää minua pelkuruudesta.
— Senkö vuoksi, että pelastatte hänet?