— Ei minua ole mikään loukannut, madame, — sanoi Filip vilkkaasti.
— Teidän virkaylennyksenne on vahvistettu, menestyksenne on hyvällä alulla, ja minä osoitin teille huomiota…
— Toistan teidän majesteetillenne, etten viihdy hovissa.
— Entä jos pyytäisin teitä jäämään… jos käskisin?
— Niin minun täytyisi ikäväkseni kieltäytyä.
Kuningatar vaipui nyt kolmannen kerran äänettömään umpimielisyyteen, joka hänen kannaltaan oli samaa kuin uupuneen miekkailijan väistyminen. Mutta kuten ennenkin, aloitti hän taas äkkiä uudella innolla.
— Kenties täällä on joku teille vastenmielinen henkilö? Tehän olette epäluuloinen, — sanoi hän luoden Filipiin kirkkaan katseen.
— Ei kukaan ole minulle vastenmielinen.
— Luulin, että teillä oli jotakin epäsopua?… erään aatelismiehen… herra de Charnyn kanssa… Jota kunnioititte kaksintaistelulla, — jatkoi kuningatar yhä vilkastuen. — Ja kun luonnollisesti tekee mieli karttaa ihmisiä, joista ei pidä, niin heräsi teissä halu jättää hovi heti, kun näitte herra de Charnyn tulleen takaisin — eikö niin?
Filip oli vaiti. Kuningatar erehtyi tähän ritarilliseen ja urhoolliseen mieheen nähden ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen mustasukkaisen kanssa, piinaten häntä nyt säälimättä.