Kuningatar teki kärsimättömän liikkeen ja toisti, mitä oli jo ennen sanonut Andréelle.

— Taverneyt ovat rautaisia luonteita, sydämet terästä. Te ja sisarenne olette kauheita ihmisiä — sellaisia ystäviä, joita lopuksi vihaa. Te lähdette, ette suinkaan matkustaaksenne, vaan jättääksenne minut. Sisartanne, kuten hän itse sanoi, veti puoleensa uskonto. Hänellä on tulinen sydän tuhan peitossa. Kuitenkin hän tahtoi täältä pois ja lähtikin. Suokoon Jumala hänelle onnea! Ja te, joka voisitte olla onnellinen, tahdotte myös jättää minut. Mutta niinkuin äsken sanoin, Taverneyt tuovat minulle onnettomuutta!

— Säästäkää meitä, madame. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi paremmin tutkia sydämiämme, löytyisi sieltä vain rajatonta alttiutta.

— Kuulkaa! — huudahti kuningatar vihastuneena. — Te olette kveekari ja sisarenne on filosofi, molemmat mahdottomia olentoja. Hän kuvittelee maailmaa paratiisiksi, jossa ei voi elää olematta pyhimys; te taas pidätte maailmaa helvettinä, jossa on vain paholaisia. Ja kumpikin te tahdotte paeta maailmasta; toinen siksi, että on tavannut, mitä ei etsinyt; toinen siksi, ettei tavannut, mitä etsi. Enkö ole oikeassa? Mutta hyvä herra de Taverney, antakaa ihmisten olla epätäydellisiä älkääkä vaatiko kuninkaallisilta henkilöiltä muuta kuin että he ovat vähimmin epätäydellisiä kaikista ihmisistä. Olkaa suvaitsevainen tai oikeammin, älkää olko itsekäs.

Hänen sanoissaan tuli esille liiaksi intohimoa. Filipille jäi edullisempi asema.

— Madame, — sanoi hän, — itsekkyys on hyve, jos sitä käyttää ylentääkseen niitä, joita ihailee.

Marie Antoinette punastui.

— Muuta en tiedä, — sanoi hän, — kuin että rakastin Andréeta ja että hän minut jätti. Teitä olen pitänyt arvossa, mutta tekin lähdette pois. Minusta on nöyryyttävää nähdä kahden niin täydellisen olennon… aivan totta puhuen, monsieur… hylkäävän minun kotini.

— Siitä ei niin korkea henkilö kuin teidän majesteettinne voi tuntea nöyryytystä, — vastasi Filip kylmästi. — Häpeäntunto ei ulotu niin korkealle otsalle.

— Mieleni tekee kuitenkin tietää, — jatkoi kuningatar, — mikä on voinut teitä loukata.