— Minun päähäni pisti ehdottaa teille sellainen viaton huvi, että pidettäisiin lystiä sen hassahtaneen miekkosen kustannuksella, kun annettaisiin hänen luulla, että kuningatar oli häneen ihastunut.
— Ikävä kyllä, — myönsi Oliva huoaten.
— Nyt ei ole väliä niistä kahdesta ensi käynnistä, jolloin puistossa tavattiin tuo miesparka.
Oliva huokasi taas.
— Jolloin näyttelitte niin hyvin, että rakastaja piti sitä totena.
— Se oli kai väärin tehty, — kuiskasi Oliva, — sillä me petimme häntä eikä hän sitä ansainnut, sillä hän on todellakin hyvin viehättävä kavaljeeri.
— Niin, eikö totta? Mutta siinä ei vielä ollut mitään pahaa, että annoitte hänelle kukan, sallitte itseänne nimittää majesteetiksi, tarjositte kätenne suudeltavaksi… se kaikki oli vain kepposia… Mutta, hyvä Oliva, nyt näyttää siltä, että on tapahtunut muutakin…
Oliva kävi niin punaiseksi, että Jeanne olisi sen nähnyt, ellei olisi ollut niin pimeä. Tosin hän viisaana naisena osasi myös luoda katseensa toisaalle ollen silmäilevinään ulospäin.
— Kuinka? — sammalsi Oliva. — Mitä muuta?
— Tuli kolmas kohtaus, — selitti Jeanne.