— Niin kyllä, — myönsi Oliva epäröiden. — Senhän tiedätte, kun olitte mukana.
— Anteeksi, ystäväiseni! Silloinhan pysyin syrjässä ja vartioitsin tai olin olevinani vahdissa, jotta kaikki näyttäisi todenmukaiselta. Minä siis en ole nähnyt enkä kuullut, mitä seinien sisällä tapahtui. Siitä en tiedä muuta kuin mitä olette kertonut, ja tehän sanoitte, että te siellä kävelitte ja juttelitte ja että taas jatkui ruusujen antamista ja kätten suutelemista. Minä näet uskon, mitä minulle sanotaan.
— Entä sitten? — kysyi Oliva vavisten.
— Nyt tulee ilmi, että se hullu kehuu saaneensa enemmän kuin tekokuningatar sanoo antaneensa.
— Mitä?
— Näyttää siltä, kuin hän villiintyneenä, huumaantuneena kerskaisi saaneensa kuningattarelta epäämättömän todistuksen molemminpuolisesta rakkaudesta. Varmaankin se veijari on ihan hullu.
— Voi, hyvä Jumala!
— Ainakin hän on hullu senvuoksi, että valehtelee, vai mitä — sanoi
Jeanne.
— Tietysti… mutisi Oliva.
— Ettehän te, pikku ystävä, olisi mennyt sellaiseen vaaraa sanomatta minulle mitään?