Oliva värisi kiireestä kantapäähän.
— Mitä järkeä olisi siinä, — jatkoi ystävätär kiduttaen, — että te, joka rakastatte herra Beausireä ja jolla on minusta seuraa, että te, jota kreivi de Cagliostro turhaan mielistelee, olisitte jonkin oikun vuoksi antanut hullulle lakeijalle oikeuden väittää jotakin semmoista? Ei, hän on päästään vialla, niin ainakin minä uskon.
— Mutta sanokaa nyt, mikä vaara uhkaa! — huudahti Oliva.
— No kuulkaa. Nyt ollaan tekemisissä hullun kanssa, joka ei mitään pelkää eikä arastele. Niin kauvan kuin oli puhe vain kukista ja käden suutelemisesta, ei sillä ollut väliä. Onhan kuningattarella kukkia puistossaan, ja hän voi ojentaa kätensä kelle alamaiselle hyvänsä. Mutta jos on totta, että kolmannessa kohtauksessa… Voi, rakas lapsi, ei minua enää naurata, kun sitä ajattelen.
Oliva tunsi hampaittensa kauhusta kalisevan.
— Mitä silloin voi tapahtua? — kysyi hän.
— Ensiksikin se, että te ette ole kuningatar, ainakaan minun tietääkseni.
— En olekaan.
— Ja että käyttäessänne kuningattaren nimeä väärin tehdäksenne sellaisen… kevytmielisyyden…
— Mitä sitten?