Ne lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät liene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin kilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut tilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin on valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä harjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta diplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin tarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.
Tuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan puheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.
— Mainio sää, — sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli astunut hänen työhuoneeseensa, — kerrassaan sopiva neitsyt Maarian taivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven hattaraakaan.
— Olen kovin pahoillani, sire, — vastasi ministeri, — että minun on pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.
— Mitä nyt? — sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. —
Vai niin ikävästi tämä päivä alkaa! — Mitä on tapahtunut?
— Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi, että asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle. Siinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä poliisiministerin huoleksi.
— Onko varastettu? — huudahti kuningas. — Te olette oikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden kanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.
— Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?
— Böhmerinkö?
— Juuri Böhmerin, sire.