— Juuri siitä minulla piti olemaan kunnia puhua teidän majesteetillenne. Kun kuningatar pari kuukautta sitten pyysi herra de Calonnen kautta viitta sataa tuhatta livreä, ei teidän majesteettinne katsonut hyväksi myöntää.
— Se on totta.
— No nyt sanotaan, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi kaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut rahaa, kieltäytyi hän maksamasta.
— Entä sitten? — kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten tavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.
— Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan teidän majesteetillenne.
— Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? — huudahti kuningas ilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä hetkestä pääsi voittopuolelle.
— Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.
— Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?
— Ei, sire, ei juutalaiselta.
— Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä arvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt rahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.