— Mutta, herra de Bréteuil, — sanoi kuningas hymyillen, — ei suinkaan minun tarvitse olettaa ihmisten sanovan, että kuningatar on varastanut?
— Sire, — riensi nyt ministeri selittämään, — kuningattaren sanotaan salavihkaa tehneen sen kaupan, jonka teidän läsnäollessanne hylkäsi; sanotaan… eikä minun tarvinne teidän majesteetillenne vakuuttaa, kuinka syvästi kunnioitukseni ja alttiuteni halveksivat moisia katalia huhuja… sanotaan, että jalokivikauppiailla on hänen majesteettinsa kuningattaren velkakirja, jossa vakuutetaan kaulanauhan olevan hänen hallussaan.
Kuningas kalpeni.
— Vai sanotaan niin, — toisti hän, — mutta mitä kaikkea ei sanota! Tämä on sittenkin merkillistä. Siitä en moittisi kuningatarta, jos hän olisikin jälkeenpäin ostanut kaulanauhan. Kuningatar on nainen, ja se kaulakoriste oli harvinaisen ihana. Jumalan kiitos, kuningatar voi puvustoonsa käyttää puolitoista miljoonaa, jos tahtoo. Sen kyllä hyväksyisin, eikä hän olisi tehnyt muuten väärin kuin että salasi minulta toivomuksensa. Mutta siihen ei ole kuninkaalla asiaa, vaan aviomiehellä, ja mies saa torua vaimoaan, jos tahtoo tai voi. Minä en tunnusta kellään olevan oikeutta siihen puuttua, ei panettelun hivenelläkään.
Parooni kumarsi kuunnellessaan näitä yleviä ja voimakkaita sanoja. Mutta Ludvig XVI oli vain näennäisesti luja. Kohta senjälkeen hän kävi taas epävarmaksi, levottomaksi.
— Ja sitäpaitsi, — sanoi hän, — mitä te puhuitte varkaudesta? Sanoittehan, että on varastettu! Jos on tehty varkaus, ei kaulanauha voisi olla kuningattaren hallussa. Olkaamme johdonmukaisia.
— Teidän majesteettinne säikäytti minua suuttumuksellaan, — vastasi parooni, — enkä osannut puhua loppuun.
— Suuttumuksellani!… Minäkö suuttunut? Mokomasta asiasta… parooni…
Ja kelpo kuningas remahti nauramaan.
— Kuulkaapa nyt, jatkakaa, sanokaa kaikki, vaikkapa sanoisitte, että kuningatar on myynyt kaulanauhansa juutalaisille. Naisparka… hänellä on usein rahantarve enkä hänelle aina anna.