Kuningatar astui vastaanottamaan kardinaalia koettaen saada esille hymyä, joka kuitenkin pian haihtui hänen huuliltaan.
Louis de Rohan oli vakava, jopa murheellinen. Hänessä oli taisteluun valmiin, uskaliaan miehen levollisuutta ja vilahdus uhkaavaa pappia, joka voi antaa anteeksi.
Kuningatar viittasi istumaan, mutta kardinaali jäi seisaalle.
— Madame, — sanoi kirkkoruhtinas ilmeisesti vavisten kumartaessaan, — minulla on ollut ilmoitettavana tärkeitä asioita teidän majesteetillenne, joka näytte tahallisesti karttavan läsnäoloani.
— Minäkö? — kummastui kuningatar. — Päinvastoin, herra kardinaali, aioin juuri kutsuttaa teidät tänne.
Kardinaali katsahti viereistä huonetta kohti.
— Olenko kahden kesken teidän majesteettinne kanssa? — kuiskasi hän. — Saanko puhua avoimesti?
— Aivan avoimesti. Älkää vähääkään arastelko… nyt olemme yksin.
Kuningattaren varma ääni näkyi tahtovan lennättää nämä sanat aatelismiehelle, joka piili viereisessä huoneessa. Hän nautti ylpeänä rohkeudestaan ja siitä varmuudesta, jonka tietysti tarkkaavana kuunteleva Charny saisi jo ensi sanoista.
Kardinaali teki päätöksensä. Hän siirsi tuolin lähelle kuningatarta ollakseen niin etäällä ovesta kuin mahdollista.