— Olisinko minä uskaltanut varastaa avaimen, jolla pääsin portista sisään?

— Hyvä Jumala!

— Minäkö olisin juljennut pyytää teitä tuomaan tämän ruusun… tämän ihaillun ja kirotun ruusun, jota suuteloni ovat kuivattaneet… polttaneet?

— Voi taivas!

— Minäkö teidät pakotin palaamaan seuraavanakin yönä ja tarjoomaan minulle molemmat kätenne, joiden ihana tuoksu yhä sekoittaa aivojani ja tekee minut hulluksi? Siitä teillä on syytä minua moittia.

— Jo riittää!

— Kuinka minä olisin hurjimmassakaan ylpeydessä koskaan arvannut haaveksia, että osakseni tulee sellainen kolmas yö… ihana kuutamo, suloinen hiljaisuus ja kavala rakkaus?

— Monsieur, monsieur! — huusi kuningatar peräytyen, — te herjaatte!

— Jumalani! — vastasi kardinaali kohottaen silmänsä taivasta kohti, — sinä tiedät, että saadakseni edelleen rakkautta tältä petolliselta naiselta olisin antanut omaisuuteni, vapauteni, henkeni!

— Herra de Rohan, jos tahdotte nuo kaikki säilyttää, täytyy teidän heti tunnustaa, että pyritte minut tuhoamaan, että olette itse keksinyt kaikki nuo kauheat asiat, ettette ole käynyt Versaillesissa yöllä…