Uhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana vastasi kuningatar jyrkästi:
— Ei, sire, ei; tässä on esteitä, joita ette voi poistaa. Se nainen, josta nyt on puhe, on juuri sitä lajia…
— Sitä tärkeämpää minun on saada selko asiasta, joka muka on kuninkaalle mahdoton, — keskeytti Ludvig XVI tuimasti.
Charny katsahti kuningattareen, joka näytti horjuvan. Hän astahti askeleen, mutta kuninkaan liikkumattomuus pysäytti hänet. — Mitä oikeutta olikaan hänellä, joka ei ollut tähän naiseen missään suhteessa, tarjota kättään tai tukeaan sille, jonka kuningas ja puoliso jätti oman onnensa nojaan?
— Mitä voimaa vastaan, — kysyi itseltään kuningatar, — ei kuningaskaan mitään voi? Suo vielä yksi aatos, tämä apu, hyvä Jumala!
Äkkiä hänen mielessään välähti.
— Oi, Jumala itse auttaa minua, — mutisi hän. — Sitä, joka kuuluu
Jumalalle, ei häneltä voi kukaan riistää, ei kuningaskaan.
Kohottaen päätään hän sanoi vihdoinkin kuninkaalle:
— Sire, se nainen, jota herra de Charny kosii, on luostarissa.
— Sepä on todellakin este, — myönsi kuningas, — hyvin vaikeata onkin temmata Jumalalta hänen omaansa ihmisille annettavaksi. Mutta merkillistä on, että herra de Charny on niin äkkiä rakastunut. En ole kuullut siitä sanaakaan, en edes hänen enoltaan, joka voi minulta saada mitä tahansa. Mikä sen naisen nimi on, jota rakastatte, herra de Charny? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.