Kuningatar tunsi pistävää tuskaa. Hänen täytyisi nyt kuulla Olivierin suusta jokin naisennimi ja kestää tämän valheen kidutus. Kukaties Charny mainitsisi joko muinoin rakastetun olennon, jonkin vielä hellän muiston menneisyydestään, taikka sellaisen nimen, joka edustaisi haaveksittua rakkautta, hämärää tulevaisuuden toivetta. Välttääkseen tätä kauheaa iskua kuningatar riensi edelle ja huudahti äkkiä:
— Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii… se on neiti Andrée de Taverney.
Charny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar painoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa nojatuoliinsa.
— Neiti de Taverney, — toisti kuningas. — Se, joka on mennyt
Saint-Denisiin?
— Se juuri, sire, — vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.
— Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.
— Mutta tahtoo tehdä.
— Koetetaan se estää, — sanoi kuningas. — Mutta, — lisäsi hän, vielä viimeiseksi epäillen, — miksi hän rupesi nunnaksi?
— Hän on köyhä, — selitti Marie-Antoinette. — Te olette rikastuttanut vain hänen isäänsä, — lisäsi hän tylysti.
— Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa häntä…