Kuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen ikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti Marie-Antoinetteen ja oli vaiti.
— Hyvä on, — jatkoi kuningas, josta tämä vaitiolo merkitsi kunnioittavaa myöntämistä, — ja varmaan neiti de Taverney myös rakastaa herra de Charnyta. Minä annan neiti de Taverneylle myötäjäisiksi ne viisisataa tuhatta livreä, jotka äskettäin kielsin teiltä, madame, kun herra de Calonne teki puolestanne esityksen. Kiittäkää, herra de Charny, kuningatarta siitä, että hän ilmoitti minulle asianne ja siten turvasi elämänne onnen.
Charny astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kuin kuvapatsas, jolle
Jumala hetkeksi on suonut elävän hengen.
— Teidän kannattanee vielä kerran polvistua, — lisäsi kuningas laskien joutavaa pilaa, joka liiankin usein sumensi hänen esi-isiltään perimäänsä arvokkaisuutta.
Kuningatar hätkähti ja ojensi vaistomaisesti molemmat kätensä. Nuori mies laskeutui polvilleen hänen eteensä ja painoi hänen kauniille, jääkylmille käsilleen suudelman rukoillen Jumalalta, että saisi tällä hetkellä kuolla.
— Kas niin, — sanoi kuningas. — Nyt voimme jättää asianne kuningattaren huostaan; tulkaa, monsieur, tulkaa.
Ja hän astui nopeasti edeltä, niin että Charny saattoi kynnyksellä kääntyä ja nähdä sanomattoman tuskan niissä ikuisissa jäähyväisissä, joita kuningattaren silmät lausuivat. Heidän välillään sulkeutui ovi kuin välimuuri, jonka ylitse ei viaton lempi enää koskaan pääsisi.
37.
Saint-Denis.
Kuningatar jäi yksin epätoivoonsa. Häneen oli kerrallaan osunut niin monta iskua, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli tuskallisin.