Oltuaan tunnin aikaa tässä epäilyksen ja masennuksen tilassa hän arveli, että piti jo koettaa jollakin tapaa pelastua. Vaara yltyi. Kuningas oli tietysti ylpeä näennäisestä voitostaan ja rientäisi levittämään siitä puhetta. Voisihan sattua, että asiasta pääsisi liikkeelle Versaillesin ulkopuolelle sellainen huhu, joka riistäisi petokselta kaiken edun.
Voi, kuinka kuningatar katui tätä petosta, kuinka mielellään hän olisi peruuttanut hädässä päästämänsä sanan, kuinka hartaasti hän halusi Andréeltakin riistää luulotellun onnen, josta ei ehkä huolittaisikaan!
Tässä tulikin uusi vaikeus. Andréen nimi oli kuninkaan silmissä pelastanut kaikki, mutta voiko mennä vastuuseen siitä oikullisesta, itsenäisestä olennosta, jota sanottiin neiti de Taverneyksi? Kuka voi luottaa siihen, että tämä ylpeä nainen uhraisi vapautensa, tulevaisuutensa, kuningattaren mieliksi, jonka oli vähän aikaa sitten epäystävällisesti hylännyt? Miten silloin kävisi, jos Andrée ei suostuisi, kuten olikin luultavaa? Valheiden koko tekele romahtaisi, kuningattaresta tulisi vain huononpuolinen juoniniekka, Charnysta nolo rakastelija, valehtelija, ja syytökseksi yltynyt parjaus saisi kiistämättömän aviorikoksen tuntomerkit.
Näissä mietteissä Marie-Antoinette tunsi järkensä sekaantuvan. Hänen täytyi myöntää, että niin voisi käydä; hän puristi polttavia ohimoitaan kättensä välissä ja koki jotakin keksiä.
Kelle hän voisi ajatuksensa uskoa? Kuka oli kuningattaren ystävä? Ehkä Lamballen prinsessa? Pelkkää järkeä, kylmää, taipumatonta järkeä! Miksi kiusata tätä neitseellistä mielikuvitusta, jota muuten eivät ymmärtäneet edes hovinaiset, matelevasti ihaillessaan menestystä, vavistessaan epäsuosion ensi henkäyksestäkin, niin että kenties mielellään antaisivat kuningattarelleen läksytyksen, kun piti auttaa?
Ei ollut jäljellä muita kuin neiti de Taverney itse. Hänen sydämensä oli timanttia, jonka särmät pystyivät lasiin, mutta jonka ehdoton lujuus ja kirkas puhtaus yksin voisi olla myötätuntoinen kuningattaren suurelle tuskalle.
Marie-Antoinetten pitäisi siis mennä Andréen luo, kertoa hänelle onnettomuutensa ja rukoilla häntä uhrautumaan. Varmaankin Andrée kieltäytyisi, sillä hänenlaisiaan ei voitu häikäistä, mutta rukouksista heltyneenä hän kuitenkin lopulta suostuisi. Voisihan ainakin saada lykkäyksen; kun kuninkaan ensi into laimenisi, tyytyisi hän molempien kihlattujen näennäiseen suostumukseen ja viimein unohtaisi koko asian… Silloin voisi loput järjestää jonkin matkan avulla. Andrée ja Charny olisivat toisistaan erotettuja, kunnes parjauksen lohikäärme olisi tyydyttänyt nälkänsä, ja antaisivat sitten maailman tietää, että kihlaus oli kaikessa ystävyydessä purettu, eikä kukaan aavistaisi, että koko avioliittohanke oli vain leikkiä.
Tällä tavoin ei neiti de Taverneyn vapaus joutuisi vaaraan, eikä Charnykaan menettäisi omaansa. Kuningattarelle ei tulisi sitä kauheata tunnonvaivaa, että kunnian itsekkäisyydelle oli uhrattu kahden ihmisen onni, ja kuitenkin säilyisi eheänä tämä kunnia, johon sisältyi myös hänen puolisonsa ja lastensa maine. Hän saisi sen tahratonna jättää Ranskan vastaiselle kuningattarelle.
Näin hän mietiskeli ja luuli ennakolta kaikki järjestäneensä, sekä säädyllisyyden että yksityiset edut. Nyt täytyikin harkita ripeästi näin hirveän vaaran uhatessa, varustautua täysin asein niin jäykkää vastustajaa kuin neiti de Taverneytä vastaan, joka noudatti ylpeytensä eikä sydämensä ääntä.
Päästyään aikomuksestaan selville Marie-Antoinette päätti lähteä. Hän olisi mielellään vihjaissut Charnylle, ettei tämä ryhtyisi mihinkään harhatemppuun, mutta esteenä oli se pelko, että ympärillä oli vakoojia ja nykyoloissa kaikki hänen puuhansa selitettäisiin väärin. Sitäpaitsi hänelle oli kyllin tunnettu Olivierin kunnollisuus, alttius ja päättäväisyys, jotta saattoi varmasti uskoa hänen hyväksyvän kaikki, mitä kuningatar katsoi hyväksi tehdä.