— Älkää syyttäkö sydäntäni, — sanoi Andrée vilkkaasti. — Se on kuollut.
— Teidänkö sydämenne kuollut? Te, Andrée, nuori, kaunis, sanotte sydäntänne kuolleeksi! Älkää leikitelkö niin kaameilla sanoilla! Ei ole sen sydän kuollut, jossa on säilynyt tuo hymy, tuollainen kauneus; älkää semmoista puhuko.
— Toistan sen, madame; hovissa tai maailmassa ei minulle jäänyt mitään. Täällä elän kuin taimi tai korsi; minulla on iloja, joita tunnen vain yksin. Siksi tämä arka ja mitätön nunna ei kohta sitä käsittänyt, kun tulitte jälleen esille loistavana ja mahtavana. Silmiäni häikäisi teidän kirkkautenne. Pyydän antamaan minulle anteeksi; eihän ole kovin suuri rikos unohtaa maailman komeileva turhuus. Rippi-isäni onnittelee minua siitä joka päivä, ja rukoilen teiltä, madame, ettette olisi häntä ankarampi.
— Mitä? Viihdyttekö luostarissa? — kysyi kuningatar.
— Tunnen itseni onnelliseksi yksinäisessä elämässä.
— Eikö teihin ole jäänyt mitään, mikä herättäisi maailman kaipuuta?
— Ei mitään.
— Hyvä Jumala! — ajatteli kuningatar levotonna, — eikö aikeeni siis onnistukaan?
Ja hän tunsi koleata väristystä.
— Koetetaan häntä houkutella, — tuumi hän. — Ellei se auta, täytyy yrittää rukouksilla. Voi, että minun täytyy sitä pyytää, suostuttaa häntä naimisiin herra de Charnyn kanssa. Armias taivas, täytyykö olla niin onneton!