— Andrée, — lausui Marie-Antoinette hilliten mielenliikutustaan, — te ilmaisette tyytyväisyytenne niin päättävästi, että minulta haihtuu eräs toivo.
— Mikä toivo, madame?
— Ei siitä kannata puhua, jos päätöksenne on niin jyrkkä kuin näyttää… Se toivo oli ilon varjokuva, joka nyt on hälvennyt. Eikö minulle kaikki ole pelkkiä utukuvia. Älkäämme sitä enää ajatelko.
— Mutta juuri siksi, että se olisi teille tuottanut iloa, pyydän selittämään…
— Mitä se auttaisi? Olettehan vetäytynyt maailmasta syrjään.
— Niin olenkin, madame.
— Vapaaehtoisesti?
— Aivan omasta halusta.
— Ja pidätte sitä onnena?
— Yhä enemmän.