— Silloin ymmärrätte, että minun on turhaa jatkaa. Jumala on kuitenkin todistajanani, että hetken aikaa uskoin tekeväni teidät onnelliseksi.
— Minut?
— Niin, teidät, kiittämätön, joka syytätte minua. Mutta te olette oppinut tuntemaan uusia riemuja, itse tunnette minua paremmin makunne ja kutsumuksenne. Minä luovun…
— Suokaa minulle kuitenkin se kunnia, että selitätte tarkemmin.
— Se on perin yksinkertaista: tahdoin viedä teidät takaisin hoviin.
— Minäkö palaisin hoviin! — huudahti Andrée katkerasti hymyillen. — Hyvä Jumala… ei, ei, madame, ei koskaan… vaikka onkin niin vaikeata olla teidän majesteetillenne tottelematon.
Kuningatarta värisytti. Hänen sydämensä valtasi sanomaton tuska. Hän, ylväs alus, murskaantuisi siis mitätöntä graniittikaria vasten!
— Ette suostu? — mutisi hän.
Ja salatakseen hätänsä hän kätki kasvot käsiinsä. Andrée, joka luuli hänen pahastuneen, astui hänen luokseen ja polvistui; ikäänkuin tällä kunnioittavalla liikkeellä lieventääkseen haavaa, jonka oli iskenyt ystävyyteen tai ylpeyteen.
— Kuulkaa, — sanoi hän, — mitä te hovissa tekisitte minulla, joka olen niin surullinen, mitätön, köyhä ja ylenkatsottu, jota kaikki karttavat, koska en onnetonna ole voinut edes naisissa herättää levottomuutta kilpailijana tai miehissä sitäkään tavallista myötätuntoa, joka vallitsee eri sukupuolten kesken… Voi, madame ja rakas hallitsijatar, jättäkää tämä nunna, josta ei edes Jumala huoli katsoen häntä vielä liian epätäydelliseksi, vaikka muuten ottaa vastaan ruumiillisesti ja henkisesti vaivaiset. Jättäkää minut onnettomuuteeni, yksinäisyyteeni… jättäkää.