Ja lausuttuaan tämän sanan kuiskaten ja liitettyään siihen leikkisän suutelon Andrée katosi ketteränä ja iloisena portaita myöten huoneisiinsa. Filip jäi yksin, painoi poskeaan tämän huoneen ja salongin välistä ovea vasten ja kuunteli. Salonkiin oli juuri saapunut kreivi de Charny. Hän asteli hitaasti edestakaisin lattialla ja tuntui pikemmin mietiskelevän kuin odottavan. Kohta tuli myös parooni de Taverney ja tervehti kreiviä erinomaisen kohteliaasti, vaikka hieman kylmästi.
— Sallikaa kysyä, — sanoi hän, — mikä on toimittanut minulle sen kunnian, herra kreivi, että näin odottamatta saavutte luokseni. Kaikissa tapauksissa iloitsen tulostanne sydämen pohjasta, sen vakuutan.
— Olen tullut juhlallisen asian vuoksi, monsieur, ja pyydän, ettei herra parooni panisi pahakseen, vaikkei mukanani ole enoni, komentaja de Suffren, kuten olisi pitänyt.
— Kuinka? — sammalsi parooni. — Tietysti en pane sitä pahakseni, kreivi de Charny.
— Sitä olisi vaatinut säädyllisyys, sen kyllä käsitän, katsoen siihen pyyntöön, joka minulla on teille esitettävänä.
— Pyyntö? — sanoi parooni.
— Niin, minulla on kunnia, — jatkoi Charny liikutetulla äänellä, — pyytää teiltä tyttärenne, neiti Andrée de Taverneyn kättä.
Parooni säpsähti nojatuolissaan. Hänen silmänsä levisivät, välähtivät ja näyttivät ahmivan jokaisen sanan, mitä kreivi de Charny lausui.
— Tyttäreni!… mutisi hän. — Te kositte Andréeta?
— Niin, herra parooni, ellei neiti de Taverney ole vastahakoinen tätä liittoa kohtaan.