— Enhän minä mitään tiedä, — ivasi Filip. — Kuinka minä mitään tietäisin, kun olin piilossa pensaikossa Apollo-kylpylän portin takana teidän tullessanne sieltä ulos kuningattaren käsi kainalossanne!
Charny horjui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin kuolettavan iskun saaneena etsisi tukea. Filip katseli häntä kolkon äänettömänä, antaen hänen pian haihtuvalla tuskalla sovittaa kuvaamattoman autuuden hetkiä, joista oli juuri muistuttanut. Charny tointui herpoutumisestaan.
— Vaikka niin, monsieur, — sanoi hän Filipille, — senkin jälkeen, mitä sanoitte, pyydän teiltä suostumusta avioliittooni neiti de Taverneyn kanssa. Jos vaikuttimeni olisivat vain alhaisia laskelmia, kuten äsken oletitte, jos menisin naimisiin vain oman etuni vuoksi, olisin niin viheliäinen, että pelkäisin sitä miestä, jolla on vallassaan kuningattaren ja minun salaisuuteni. Mutta nyt onkin kuningatar pelastettava… se on välttämätöntä.
— Miten kuningatar siitä on hukassa, — kysyi Filip, — että herra de Taverney on nähnyt hänen puristavan herra de Charnyn käsivartta ja kohottavan onnesta kosteita silmiään taivasta kohti? Mitä vaaraa siitä on kuningattarelle, että minä tiedän hänen rakastavan teitä? Ei siinä ole kyllin aihetta uhrata sisartani enkä siihen uhraamiseen suostukaan.
— Monsieur, — vastasi Oliver, — tiedättekö, miksi kuningatar on hukassa, ellei tästä avioliitosta mitään tule? Asian laita on niin, että juuri tänä aamuna, sillä välin kun vangittiin kardinaali de Rohan, kuningas yllätti minut kuningattaren jalkain juuressa.
— Hyvä Jumala!
— Ja kuningatar vastasi mustasukkaisen puolisonsa kuulustamana, että minä olin polvistunut pyytämään lupaa mennä sisarenne kanssa naimisiin. Siinä näette, monsieur, että kuningatar on hukassa, ellen nai sisartanne; joko käsitätte?
Kaksi eri ääntä keskeytti nyt Charnyn sanat: kiljahdus ja voihkaus. Jälkimäinen kuului naistenhuoneesta, edellinen pienestä salongista. Olivier riensi voihkausta kohti ja tapasi Andrée de Taverneyn, yllä valkoinen puku kuin morsiamella; tämä oli kuullut kaikki ja mennyt tainnoksiin. Filip kiirehti pieneen salonkiin, josta oli kuulunut kiljahdus, ja tapasi siellä isänsä kuolleena. Kun parooni oli saanut kuulla, että kuningatar rakasti Charnyta, iski tämä toiveiden raukeneminen häneen kuin salama, ja halvaus teki lopun hänen elämästään. Cagliostron ennustus oli käynyt toteen.
Filip, joka ymmärsi kaikki, vieläpä tämän kuolemansyyn häpeällisyyden, jätti ääneti ruumiin ja palasi Charnyn luo, joka vavisten ja uskaltamatta koskea katseli kaunista, nuorta tyttöä, tämän maatessa elottoman näköisenä. Molempien ovien ollessa auki voitiin nähdä molemmat ruumiit yhtaikaa sillä kohtaa, missä salaisuuden ilmitulo oli kummankin kohdannut.
Silmät kyynelissä ja tuskaisin sydämin Filip uskalsi vihdoin katkaista äänettömyyden ja sanoi Charnylle: