— Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee hänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme sataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja päästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei se tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin hinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme vankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta yksityinen kauppa.

Sitten he alkoivat pyydystää peltopyitä, niinkuin Beausirekin, ja samoin jäniksiä; usuttaen koiria jäniksen kimppuun ja vaanien ruohostossa; milloin huomattiin peltopyy, he pysyivät yhä Beausiren kintereillä. Huomatessaan vieraiden sekaantuvan metsästykseen Beausire aluksi hämmästyi ja pian suuttui silmittömästi. Maalaisherran tapaan hän oli perin arkatuntoinen metsänriistansa puolesta, mutta samalla arkamielinen uusiin tuttavuuksiin nähden. Rupeamatta itse puhuttelemaan näitä tulokkaita hän lähti oikopäätä erään metsänvartijan luo, jonka huomasi kentällä, ja pyysi tätä kysymään noilta herroilta, miksi he täällä päin metsästivät.

Metsänvartija ei sanonut tuntevansa heitä täkäläisiksi ja lupasi keskeyttää heidän puuhansa, kuten tekikin. Mutta vieraat vastasivat metsästävänsä tuon herran kanssa, joka oli heidän ystävänsä, ja viittasivat Beausireen. Metsänvartija tuli nyt heidän seurassaan Beausiren luo huomaamatta sitä harmia, jota tämä tunsi moisen kohtauksen vuoksi.

— Herra de Linville, — sanoi vartija, nämä herrat väittävät kuuluvansa teidän seuraanne.

— Minun seuraani! — huudahti Beausire julmistuneena. — Sepä hittoa!

— Vai niin, — kuiskasi hänelle toinen vieraista, — vai on teidän nimenne myös Linville, rakas Beausire.

Beausire säikähti pahasti, sillä hän oli tyystin salannut nimensä tällä seudulla. Silmät suurina hän katseli kumpaakin poliisia ja muisteli heidät ennen nähneensä. Jottei asia kääntyisi sen pahemmalle tolalle, antoi hän metsänvartijan poistua selittäen vastaavansa näiden kahden herran metsästyksestä.

— Tunnetteko heidät siis? — kysyi vartija.

— Kyllä, juuri nyt tunsimme toisemme, — vastasi toinen poliisi.

Nyt Beausire seisoi vieraittensa edessä perin hämmentyneenä, kun ei tiennyt, miten heitä puhutella, jottei antaisi itseään ilmi.