— Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt heti maksaa?
— En enempää kuin viisi- tai kuusikymmentä louisdoria.
— No aluksi tyydymme siihenkin ja kiitämme kohteliaisuudesta.
"Ahaa", tuumi Beausire ihastuen heidän myöntyväisyydestään, "helposti nuo voikin tyydyttää. Kenties pelkäävät minua niinkuin minä heitä. Koetellaan!"
Ja hänen mieleensä johtui, että noiden herrain, jos alkaisivat kovin rähistä, onnistuisi vain esiintyä hänen rikostovereinaan ja että viranomaiset täällä eivät panisi suurta arvoa sellaiseen suoritukseen. Siitä Beausire päätti, että he selittäisivät tyytyvänsä ja pysyisivät vaiti. Varomaton varmuus vei hänet niin pitkälle, että hän katui tarjonneensa kuusikymmentä eikä kolmekymmentä louisdoria, mutta samalla hän päätti, rahat maksettuaan, pyrkiä heistä kohta eroon. Tällöin hän ei osannut oikein arvioida vieraitaan, jotka jaksoivat paksusti hänen luonaan, nauttien häiriintymättömän ruuansulatuksen suloisuudesta, ja tällä hetkellä olivat lempeitä, kun häijyyden ilmaiseminen olisi rasittanut.
— Beausire on kelpo ystävä, — virkkoi toinen poliisi toverilleen.
— Koko hauskalta tuntuu pistää taskuunsa kuusikymmentä louisdoria.
— Ne saatte heti, — huudahti isäntä kauhistuen vieraittensa liian tuttavallista puhetapaa.
— Ei hätää mitään, — vastasivat toiset.
— Omatuntoni ei anna rauhaa, ennenkuin olen maksanut. Eikä sille mitään mahda, kun omatunto on arka.
Ja hän aikoi poistua rahoja noutamaan. Mutta vierailla oli paatuneen poliisin tavat, joista ei pääse eroon, kun ne kerran ovat juurtuneet. He eivät siis voineet hellittää saalistaan, joka oli heidän kynsiinsä osunut. Samoin päästää hyvä lintukoira haavoittuneen peltopyyn vasta sitten hampaistaan, kun luovuttaa sen metsästäjälle. Hyvä poliisi ei laske kiinnisaamaansa henkilöä käsistään tai näkyvistään. Hän tietää liiankin hyvin, kuinka oikullinen voi kohtalo olla metsästäjää kohtaan ja kuinka kaukana se on, mitä ei hyppysissään pitele. Niinpä he nyt yhteen ääneen huusivat: