Beausire antoi heidän ilveillä, mutta ei näyttänyt Olivaa. Syötiin kelpo suurus, jolloin poliisit pitivät hyvin puoliaan. Juomista ei myöskään ollut puutetta, ja poissaolevan emännän kunniaksi juotiin monta maljaa. Jälkiruuan ohella, kun mieliala oli jo kiihtynyt, tuntui vieraista kohtuuttomalta enää pidentää isännän levottomuutta, ja he ottivat taitavasti puheeksi, kuinka hauskaa kunnon ihmisten on tavata vanhoja tuttuja. Beausire aukaisi nyt pullon likööriä ja tiedusti, milloin ja missä he olivat ennen yhtyneet.
— Eräs meidän hyvä ystävämme, — vastasi toinen poliisi, — oli teidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte pikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.
Beausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu nuora kiristävän kurkkua.
— Vai niin, todellako? — sanoi hän hämillään. — Ja nyt teillä lienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää…
— Sepä oli kelpo aate, — sanoi poliisi toverilleen, — mainio johdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei sodi moraalia vastaan.
— Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa, — vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti hymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.
— Niinmuodoin… jatkoi Beausire.
— Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos jättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta livreä.
— Vähintään, puhumattakaan koroista, — vahvisti toinen poliisi.
— Hyvät herrat, — vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen hävyttömyydestä, — maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.