Kuningatar soitti, ja kohta tuli muuan palvelija vastaanottamaan käskyjä.
— Toimittakaa niin, että herra de Crosnen osoittamat vaunut ajetaan suureen eteiseen, ja sulkekaa molemmat portit, niin että tulee ihan pimeä ja ettei kukaan saa ennen minua nähdä niitä ihmeitä, mitä herra de Crosne on tänne tuonut.
Käsky täytettiin. Kuningattaren oikkuja toteltiinkin täsmällisemmin kuin mitään muita määräyksiä. Vaunut ajettiin holvin alle likelle vartijan koppia, ja niiden sisällys purettiin pimeään käytävään.
— Suvaitkaa nyt, madame, — sanoi ministeri, — astua seurassani ruokasaliin ja käskeä saattamaan sihteerini kirjastohuoneeseen ottaen mukaansa, mitä vaunuissa on.
Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tähysti kuningatar sykkivin sydämin piilopaikastaan. Pian hän näki kirjastohuoneeseen tulevan hunnutetun olennon, jonka kasvot ministerin sihteeri paljasti ja joka oli vähällä saada kuningattaren kauhusta huudahtamaan. Se oli Oliva, yllään muuan Marie-Antoinetten mielipuvuista, vihreä- ja mustaraitainen läikehtivä hame, päässä korkea hiuslaite, jollaista kuningatar mieluimmin piti, sormissa samanlaiset sormukset kuin hänen ja jalassa vihreät silkkikengät tavattomine korkoineen. Se oli itse Marie-Antoinette paitsi keisarillista verta, jonka nyt oli korvannut rahvaan neste, herra Beausiren kaiken hekuman yllyke. Kuningattaresta tuntui, kuin näkisi kuvastimessa oman itsensä, ja hän tuijotti tähän ilmiöön.
— Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yhdennäköisyydestä? — kysyi herra de Crosne riemuiten aikaansaamastaan vaikutuksesta.
— Minä sanon… sanon… monsieur, — sammalsi kuningatar hämmentyneenä. — Voi, Olivier, — ajatteli hän, — miksi ette ole täällä?
— Mitä teidän majesteettinne tahtoo?
— Ei mitään, paitsi että kuningas saa tietää…
— Ja että Provencen kreivi saa nähdä, eikö niin, madame?