— Millä perusteella, monsieur? Kertokaa kaikki, mikä voi minua rauhoittaa.
— Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asui
Saint-Clauden kadun varrella…
— Tiedän, tiedän, — myönsi kuningatar punastuen. — Niin, teidän majesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle antelias.
— Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asui
Saint-Clauden kadun varrella…
— Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.
— Te siis epäilette…
— Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin. Mutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää tavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi lykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.
— Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma kiitollisuudestani.
— Vihdoinkin, — huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä, — vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien kasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin todistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!
Sillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa, missä häntä jo odotti herra de Cagliostro.