Jo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä Beausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen tätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa kahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään ja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän ohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta voisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen päätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille näiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä oli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren naisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata:
— Älä pelkää; minä koetan sinut pelastaa.
Sitten hän poistui kiireesti sinne päin, jonne Cagliostro oli kulkenut.
Tämä oli kaiken varalta pysäyttänyt vaununsa. Hänen ei enää tarvinnut mennä hakemaan Beausirea, koska tämä oli matkalla Pariisiin; päinvastoin hänen sopi odottaa Beausirea, jos tämän mieleen juolahtaisi rientää hänen luokseen. Cagliostro oli siis odotellut noin puoli tuntia eräässä tien mutkassa, kun vihdoin näki Olivan kovaonnisen rakastajan saapuvan hengästyneenä. Nähdessään pysähtyneet vaunut Beausire kirkaisi riemusta kuin haaksirikkoinen tavatessaan laudankappaleen.
— No mikä nyt on hätänä, ystäväiseni? — kysyi kreivi auttaen häntä nousemaan viereensä vaunuihin.
Beausire kertoi surkean juttunsa, jota Cagliostro kuunteli ääneti.
— Hän on hukassa, — sanoi kreivi kuultuaan kaikki.
— Kuinka niin? — huudahti Beausire.
Cagliostro kertoi, mitä Beausire ei ennen tiennyt, nimittäin Saint-Clauden kadun ja Versaillesin puiston vehkeilyt, Beausire oli vähällä pyörtyä.
— Pelastakaa Oliva, pelastakaa, — sanoi hän polvistuen vaunuissa, — ja minä luovutan hänet teille, jos häntä vielä rakastatte.