— Minä en syytä kuningatarta, — vastasi Jeanne, — mutta miksi syytetään minua?
— Syyttäkää siis jotakuta toista, — selitti hellittämätön kuulustelija. — Muulla tapaa ette itseänne pelasta.
Jeanne pysyi kuitenkin varovan vaiteliaana, eikä tästä hänen ensi kohtauksestaan herra de Bréteuilin kanssa ollut mitään tulosta. Mutta pian levisi huhu, jonka mukaan oli saatu todistetuksi, että timantit oli myyty Englannissa, missä herra de Vergennesin asiamiehet olivat vanginneet Réteau de Villetten. Se hyökkäys, joka nyt oli Jeannen kestettävä, oli kauhea. Kun häntä kuulusteltiin vastakkain Réteaun kanssa, jota hän oli luullut kuolemaan saakka uskolliseksi liittolaiseksi, sai hän kauhistuen kuulla miehen nöyrästi tunnustavan itsensä väärentäjäksi, joka oli laatinut sekä kuitin timanteista että kuningattaren kirjeen, siis väärentänyt jalokivikauppiasten ja hänen majesteettinsa allekirjoitukset. Kun Réteaulta kysyttiin miksi hän oli tehnyt nämä rikokset, vastasi hän vain täyttäneensä rouva de la Motten pyynnön. Järkytettynä, vimmastuneena Jeanne kielsi, puolustautui kuin jalopeura ja väitti, ettei ollut koskaan tuntenut eikä edes nähnyt herra Réteau de Villetteä.
Mutta tässäkin kohden tuli kaksi kovaa iskua; kaksi todistajaa kumosi hänen väitteensä. Toinen oli ajuri, jonka herra de Crosne oli saanut ilmi ja joka todisti Réteaun ilmoittamana päivänä ja hetkenä kuljettaneensa niin ja niin puetun naisen Montmartre-kadulle. Tämä niin salaperäinen nainen, joka oli astunut ajoneuvoihin Maraisin kaupunginosassa, kuka muu se voisi olla kuin rouva de la Motte, joka asui Saint-Clauden kadun varrella? Ja mahdotonta oli kieltää rikostoverien keskinäistä tuttavuutta, kun toinen todistaja vakuutti nähneensä Pyhän Ludvikin päivän aattona niissä matkavaunuissa, joista rouva de la Motte oli astunut maahan, ajurinpenkillä herra Réteau de Villetten, joka oli helppo tuntea kalpeista, levottomista kasvoistaan. Tämä todistaja oli muuan kreivi de Cagliostron palvelijoista. Kuullessaan tämän nimen Jeanne säpsähti ja joutui ihan suunniltaan. Hän alkoi nyt syyttää Cagliostroa, jonka väitti noitatempuillaan sekoittaneen kardinaali de Rohanin järjen, niin että tässä oli syttynyt myös rikollisia ajatuksia kuningatarta vastaan.
Näin oli ensi kerran määritelty syytös hovikohtauksesta. Kardinaali de Rohan puolusti itseään puolustaessaan Cagliostroa. Hän kielsi niin itsepäisesti, että Jeanne vimmastuneena lausui julki kardinaalin olevan mielettömästi rakastunut kuningattareen.
Kreivi de Cagliostro pyysi nyt ja saikin luvan asettua tutkintavankeuteen voidakseen koko maailman edessä puolustaa viattomuuttaan. Syyttäjät ja tuomarit innostuivat, kuten aina käy totuuden häämöittäessä, ja yleinen mielipide oli heti kardinaalin ja Cagliostron puolella kuningatarta vastaan. Silloin tämä onneton hallitsijatar, joka tahtoi selittää, miksi niin itsepäisesti jatkoi oikeudenkäyntiä, antoi julkaistaviksi kuninkaan saamat ilmoitukset yöllisistä kävelyistä ja vedoten herra de Crosneen kehoitti tätä sanomaan, mitä niistä tiesi.
Tämä taitavasti valmisteltu isku osui Jeanneen ja oli musertaa hänet ainiaaksi. Koko tuomioistuimen edessä vaadittiin kardinaalia ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavana näistä retkistä Versaillesin puistoon. Kardinaali vastasi olevansa kykenemätön valehtelemaan ja nojaavansa rouva de la Motten todistukseen. Mutta Jeanne kielsi kokonaan tienneensä sellaisista kävelyistä, saatikka ottaneensa niihin osaa ja väitti valheellisiksi kaikki ne ilmoitukset ja tiedot, joiden mukaan hän muka oli käynyt Versaillesin puistossa joko kuningattaren tai kardinaalin seurassa. Tämä vakuutus olisi todistanut Marie-Antoinetten syyttömäksi, jos olisi voinut uskoa väärennyksestä ja varkaudesta syytettyä naista. Mutta tältä taholta tulleena näytti syytöksen kumoaminen suosion tavoittelulta, eikä kuningatar tyytynyt sellaiseen vapautukseen.
Juuri kun Jeanne innokkaimmin vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa kuningattaren ja kardinaalin yksityisistä suhteista, esiintyi Oliva, elävä todiste, joka heti muutti yleisen mielipiteen ja kumosi kreivittären kaikki väitteet. Kuinka oli mahdollista, ettei Jeanne nyt hautaantunut romahtaneen valherakennuksensa raunioihin? Kuinka hän pääsi jälleen pystyyn entistä häijympänä? Tätä ilmiötä emme voi selittää vain hänen tarmollaan, vaan pikemmin se johtui kovan onnen kohtalosta, joka vaivasi kuningatarta.
Mikä kamala isku kohtasi kardinaalia, kun Oliva todisti hänen läsnäollessaan! Nyt sai Rohanin prinssi huomata, että häntä oli hirveästi petetty. Tämä niin hienotunteinen, ylevien intohimojen elähyttämä mies näki, että ilotytön avustama seikkailijatar oli villinnyt hänet julkisesti herjaamaan Ranskan kuningatarta, viatonta naista, jota hän rakasti. Tällaisen ilmiön vaikutus kardinaaliin olisi mielestämme koko jutun draamallisin ja tärkein kohtaus, ellemme joutuisi, mitä enemmän lähestymme historiaa, sitä syvemmälle saastaan, vereen ja kauhuun. Nähdessään Olivan, roskaväen kuningattaren, ja muistaen ruusua, kädenpuristuksia ja Apollo-kylpylää kardinaali kalpeni ja olisi tahtonut vuodattaa kaiken verensä Marie-Antoinetten jalkojen juureen, jos olisi hänet nähnyt tuon toisen vieressä. Kuinka monta anteeksiannon rukousta ja tunnonvaivaa pyrkikään ilmoille hänen sydämestään koettaakseen yhdessä kyynelien kanssa puhdistaa edes alinta porrasta sille valtaistuimelle, jolle hän kerran oli purkanut ylenkatsettaan ja suuttumustaan hyljätystä rakkaudesta! Mutta sitäkään lohdutusta ei hänelle sallittu; eihän hänen sopinut myöntää Olivaa siksi naiseksi, jonka oli tavannut, koska hänen silloin olisi täytynyt ilmaista rakkautensa todelliseen kuningattareen, pelkkään tähän tunnustukseen olisi sisältynyt myös syytös ja herjaus. Hän antoi Jeannen kieltää kaikki ja pysyi vaiti. Ja kun herrat de Crosne ja de Bréteuil kokivat saada Jeannelta tarkempia selityksiä, vastasi hän:
— Paras keino todistaa, ettei kuningatar ole öisin kävellyt puistossa, on tietysti se, että hankitaan esille henkilö, joka on kuningattaren näköinen ja myöntää siellä käyneensä. Nyt on sellainen henkilö tässä; onhan asia siis selvä.