Rouva de la Motte oli erehtynyt kaikissa laskelmissaan, mutta
Cagliostro ei ainoassakaan omistansa.
Heti Bastiljiin jouduttuaan huomasi Cagliostro saaneensa tekosyyn vihdoinkin avoimesti puuhata tuhotakseen yksinvallan, jonka perustuksia oli jo niin monta vuotta horjuttanut illuminaattien opilla ja salaperäisillä vehkeillä. Varmana siitä, ettei häntä voitaisi todistaa mihinkään syypääksi, ja sellaisena uhrina, jonka osaksi oli tullut suunnitelmiensa suotuisin ratkaisu, hän täytti lupauksensa uskollisesti koko maailmalle. Hän keräsi nyt ainekset siihen Lontoossa päivättyyn kuuluisaan kirjeeseen, joka tuli julkisuuteen kuukauden verran nykytapahtumien jälkeen ja iski ensimäisenä muurinmurtajana vanhaa Bastiljia, esiintyen vallankumouksen ensi oireena, ensimäisenä tuntuvana hyökkäyksenä ennen heinäkuun 14 p:n rynnäkköä vuonna 1789.
Tässä kirjeessään Cagliostro, muserrettuaan kuninkaan, kuningattaren, kardinaalin ja julkiset keinottelijat, musersi myös herra de Bréteuilin, jossa olennoitui ministerien tyrannius, ja lausui seuraavaan tapaan:
"Niin, toistan vapaana, mitä olen ennen lausunut vankina: ei ole ainoatakaan rikosta, jota ei sovittaisi kuuden kuukauden vankeus Bastiljissa. Eräs on kysynyt minulta, palaanko koskaan Ranskaan. Tietysti, vastasin hänelle, jahka Bastiljista on tullut yleinen kävelypaikka. Suokoon Jumala että niin tapahtuisi! Teillä ranskalaisilla on kaikki, mitä tarvitaan onnelliseen elämään: hedelmällinen maaperä, lauhkea ilmasto, hyvä sydän, viehättävä iloisuus ja kaikkeen pystyvää neroa ja taipumusta. Verrattomina mestareina miellyttämisen taidossa olette mestareita muillakin aloilla, eikä teiltä, hyvät ystävät, puutu muuta kuin eräs pieni seikka: varmuus saada nukkua vuoteessanne, kun olette nuhteettomia."
Cagliostro täytti lupauksensa Olivallekin. Tämä oli puolestaan uskollinen. Hänen huuliltaan ei tullut ainoatakaan sanaa suojelijansa vahingoksi. Ainoastaan rouva de la Mottelle olivat hänen tunnustuksensa tuhoisia, hän kun suoraan ja epäämättömän selvästi myönsi olleensa viattomasti mukana petkutuksessa, joka kohdistui erääseen, kuten hänelle oli mainittu, Louis nimiseen aatelismieheen.
Koko sinä aikana, jolloin syytetyt olivat lukkojen takana tai kuulusteluissa, ei Oliva ollut tavannut rakasta Beausireään, mutta tämä ei kuitenkaan ollut häntä kokonaan jättänyt, hänellä kun oli rakastajaltaan, kuten pian näemme, sellainen muisto, jollaista Dido itselleen toivoi lausuessaan haavemielin: Voi jospa saisin sylissäni pidellä pientä Askaniusta!
Toukokuussa 1786 odotteli muuan mies kerjäläisparvessa Saint-Paulin kirkon rappusilla Saint-Antoinen kadun varrella. Hän oli levoton, hengästynyt, ja tuijotti sinne päin missä Bastilji oli. Hänen viereensä asettui pitkäpartainen mies, eräs Cagliostron saksalaisista palvelijoista, juuri se, jota Balsamo oli käyttänyt kamariherranaan salaperäisissä vastaanotoissa vanhassa talossa Saint-Clauden kadun varrella. Tämä mies hillitsi Beausiren maltittomuutta ja kuiskasi hänelle:
— Odottakaa, malttakaa; kohta he tulevat.
— Kah, tekö se olette! — huudahti levoton odottaja.
Mutta pikaisen tulon vakuutus ei näyttänyt pitävän paikkaansa ja kun maltiton mies esiintyi kiivaammin liikkein kuin asianhaaroihin sopi, kuiskasi hänelle saksalainen: