50.
Muuan ristikko ja muuan pappi.
Kun kuulustelu oli päättynyt ja hälinän ja häpeänkin mielenliikutusten sijalle oli tullut hiljaisuus, vietiin kaikki vangit täksi yöksi Conciergeriehen.
Kuten jo sanoimme, palasi ihmisparvi illalla ja ryhmittyi, hiljaa vaikka vilkkaasti keskustellen, Palatsitorille saadakseen tuoreita uutisia tuomiosta, heti kun se julistettaisiin. Pariisissa on se merkillinen ilmiö, että juuri suuret salaisuudet kansanjoukko saa haltuunsa, ennenkuin ne ovat täysin valmiiksi kehittyneet. Ihmiset odottivat siis ja virkistivät itseään sillaikaa aniisinsekaisella lakritsijuomalla, jonka pääainesta kiertävät kaupustelijat saivat Pont-au-Change-sillan ensimäisen holvikaaren alta.
Oli hyvin lämmin sää. Kesäkuun pilvet vierivät raskaina toistensa päällitse paksujen savupyörteiden kaltaisina, ja taivaanrannalla välähteli vaaleita, tiheitä ukonnuolia.
Sillä välin kun kardinaali, jolle oli myönnetty sekin suosio, että hän sai kävellä vahtitorneja yhdistävällä pengermällä, keskusteli Cagliostron kanssa heidän yhteisen puolustuksensa todennäköisestä menestyksestä, hyväili Oliva kopissaan pikku poikaansa ja tuuditti häntä sylissään, ja Réteau omalla tahollaan laski päässään, silmäin tuijottaessa ja kädet nyrkissä, herra de Crosnen lupaamien kultakolikoiden määrää verraten niitä parlamentilta odotettaviin vankeuskuukausiin. Samalla aikaa koetti Jeanne, joka oli siirtynyt ovenvartijansa, rouva Hubertin, kamariin, viihdyttää raskasta mieltään saamalla edes vähän hälinää ja liikuntoa.
Tämä huone, korkea ja tilava kuin sali, jossa oli kivilattia niinkuin käytävässä, sai valoa rantakadun puoleisesta suuresta kaariakkunasta. Pienet ruudut ehkäisivät melkoisen osan päivänvaloa, ja ikäänkuin olisi tässäkin vapaiden ihmisten asuttavassa huoneessa tahdottu pelottaa vapautta, avusti akkunan ulkopuolella jykevä rautaristikko, jonka tangot menivät ristikkäin ruutujen lyijykehysten poikki, huoneen pimittämistä. Kaksinkertaisen seulan lävitse tunkeutuva valo oli siis omansa vähemmän häikäisemään vankien silmiä. Siitä oli poistettu vapaan auringon julkea säteily, eikä se enää pystynyt loukkaamaan niitä, jotka eivät saaneet mennä ulkoilmaan. Kaikessa, mitä ihminen tekee, vieläpä huonossakin on sitten, kun ihmisen ja Jumalan välittäjä, aika, on sen ylitse astunut, jonkinlaista sopusointua, joka lieventää siirtymistä tuskallisesta naurettavaan.
Siitä saakka, kun rouva de la Motte oli tuotu tähän vankilaan, oleskeli hän pitkin päivää juuri tässä huoneessa, seuranaan ovenvartija ynnä tämän mies ja poika. Kuten jo ennen on nähty, oli Jeannella liukas, mielistelevä käytöstapa, ja hän oli saavuttanut näiden ihmisten suosion ja saanut heidät uskomaan, että kuningatar oli perin rikollinen. Kerran oli tuleva se päivä, jolloin samassa salissa toinen naisvartija heltyen vangitun naisen kovasta kohtalosta pitäisi häntä viattomana nähdessään niin paljon malttia ja lempeyttä, ja täksi vangiksi oli joutuva itse kuningatar!
Rouva de la Motte saattoi siis, kuten itse vakuutti, vartijansa ja tämän omaisten seurassa unohtaa alakuloiset ajatuksensa ja hauskuudellaan palkita heidän suopeuttaan. Mutta sinä päivänä, jolloin oikeudenkäynti oli päättynyt ja Jeanne palasi näiden kelpo ihmisten seuraan, tapasi hän heidät huolestuneina ja hämillään.
Pienikin vivahdus herätti tämän ovelan naisen huomiota; mitätön seikka viritti toivoa, ja kaikki pelotti. Turhaan hän koki houkuttaa rouva Hubertia puhumaan suoraan; hän ja hänen perheensä vastailivat vältellen. Nyt Jeanne näki myös uunin luona erään papin, joka toisinaan kävi perheen luona. Hän oli ennen toiminut Provencen kreivin opettajan sihteerinä; muuten hän oli käytökseltään yksinkertainen, ei liian pisteliäs, tunsi hovin asiat; ja vaikka hän oli kauvan ollut käymättä rouva Hubertin luona, oli hän taas usein tullut vieraisille sen jälkeen, kun rouva de la Motte oli tänne joutunut. Lisäksi siellä oli pari, kolme oikeuspalatsin virkamiestä. Jeannea katseltiin tarkkaavasti, mutta puhelu oli hyvin laimeata, Jeanne sitävastoin aloitti keskustelun hilpeällä mielellä.