— Pappi neuvoo minua pakenemaan, — ajatteli hän. — Voiko selvemmin viitata, että pako on välttämätön ja mahdollinen. Rangaistuksen uhka ennen tuomion julistamista tulee varmaankin ystävältä, joka tahtoo kehoittaa minua karkaamaan; sitä neuvoa ei ole voinut antaa vihamies saattaakseen minut turmioon. Karatakseni tarvitsee astua vain muutama askel… avaan tuon kaapin, sitten ristikon ja hyppään autiolle rantakadulle. Autiolle… niin, ketään ei näy; kuukin piilee pilvien takana. Paeta!… Oi, vapaus,kuinka ihanaa olisi saada takaisin rikkauteni… kostaa vihollisilleni kaikki, mitä olen heidän tähtensä kärsinyt!

Hän kiirehti kaapin luo ja otti avaimen. Ja sitten hän lähestyi akkunaa. Äkkiä hän luuli näkevänsä sillan kaidemuuria vasten tumman hahmon, jonka voi erottaa yksitoikkoisesta kivipinnasta.

— Tuolla on varjossa mies, — sanoi hän itsekseen. — Kenties se on pappi… valvomassa pakoani… valmiina auttamaan. Mutta entä jos se on ansa… jos minut rantakadulla siepataan kiinni… tavataan verekseltä karkausyrityksessä?… Pako merkitsee rikoksen myöntämistä… ainakin se osoittaa pelkoa. Karkuri pakenee omaatuntoaan… Kuka sen miehen on lähettänyt?… Näytti olevan Provencen kreivin puolella, mutta miksi hän ei voisi olla kuningattaren tai Rohanin suvun käskyläinen? Sillä taholla maksettaisiin hyvä palkinto, jos saataisiin minut menettelemään väärin… Niin, joku tuolla väijyy!

— Mutta toimittaa minut karkaamaan muutamia tunteja ennen tuomiota! Eikö sitä olisi jo ennemmin voitu, jos olisi todella tahdottu minua auttaa? Kuka tietää, eikö vihamiesteni korviin jo ole tullut tietoja vapautuksestani, joka on päätetty tuomarien neuvottelussa? Ja eikö aiota tätä kuningattareen kauheasti sattuvaa iskua torjua sillä, että saataisiin syyllisyyteni jotenkin myönnetyksi tai todistetuksi? Silloin vedottaisiin karkaamiseeni… Ei, minä jään!

Tästä hetkestä alkaen Jeanne oli vakuutettu, että hänen oli onnistunut pelastua ansasta. Hän hymyili, kohotti viekasta, rohkeata päätään ja meni varmoin askelin panemaan ristikon avaimen takaisin kaappiin. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin, valon ja akkunan väliin, ja tähysti kaukaa, ollen yhä nukkuvinaan, vaanivaa miehenhahmoa, joka kyllästyneenä odottamaan vihdoin katosi päivän sarastaessa, puolikolmen aikaan, kun silmä saattoi jo erottaa vettä ja rantojen ääriviivoja.

51.

Tuomio.

Aamulla, kun päivän hälinä taas alkaa, kun Pariisi herää uuteen elämään tai jatkaa edellisen päivän ketjua uudella renkaalla, oli kreivitär siinä toivossa, että uutinen vapautuksesta kohta tunkeutuisi hänen vankilaansa yhdessä ystävien ilonpurkausten ja onnittelujen kanssa. Mutta oliko hänellä ystäviä? Ah, niitä liittyy aina onneen ja menestykseen, ja kuitenkin Jeanne oli saanut rikkautta ja vaikutusvaltaa, lahjoittanut ja vastalahjoja saanut osaamatta hankkia edes arkipäiväistä ystävää, jollaisen tapana on epäsuosion jälkeisenä päivänä polttaa, mitä on sen aattona ihaillut. Mutta nyt tulossa olevan voiton jälkeen Jeanne luuli saavansa kannattajia, ihailijoita ja kadehtijoita. Turhaan hän kuitenkin odotti näkevänsä innostuneen väkijoukon ryntäävän kasvot iloisina ovenvartijan huoneeseen.

Asiastaan varman henkilön levollisuudesta Jeanne siirtyi — sellainen oli hänen luonteensa, — pian ylenmääräiseen rauhattomuuteen. Ja kun ei aina voi teeskennellä, ei hän huolinut salata tätä hätäänsä vartijoiltaan. Hänen ei sallittu mennä ulos hankkimaan tietoja, mutta hän pisti päänsä pienestä akkunaluukusta ja kuunteli tuskaisena läheisen torin hälinää, joka muuttui sekavaksi sonnaksi puhkaistuaan ikivanhan Pyhän Ludvigin palatsin paksut muurit.

Silloin Jeanne kuuli sorinan jälkeen kaikuvia hurraa-huutoja, hihkumista ja tömistystä, jotakin erinomaisen rajusti purkautuvaa, mikä häntä kauhistutti, sillä hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei tuo myötätunto kohdistunut häneen. Nämä myrskyiset suosiohuudot toistuivat kahdesti, ja sitten kuului toisenlaista melua. Tämä tuntui hänestä myös hyväksymiseltä, mutta niin hillityltä, että se kohta raukesi. Pian karttui rantakadulle kävelijöitä, ikäänkuin joukko olisi torilta hajaantunut eri tahoille pienemmiksi ryhmiksi.