Näin pitkälle oli Jeanne joutunut ja ryhtyi pikku valmistuksiin tehden tiliä itsensä kanssa. Hän mietti jo kuinka myisi timanttinsa ja asettuisi Lontooseen, sillä nyt oli kesä. Äkkiä tuli hänen mieleensä, ei sydämeensä, Réteaun kohtalo.
— Miesparka! — tuumi hän häijysti myhäillen, — hän joutui maksamaan kaikkien puolesta. Sovintouhriksi on siis aina keksittävä filosofiselta kannalta kehno olento, ja aina kun sellainen tarve sattuu, pulpahtaa maan sisästä syntipukki ottamaan vastaan perinpohjaisen tuhonsa.
— Réteau raukka, niin surkean viheliäinen, saa nyt maksaa häväistyskirjoituksensa kuningatarta vastaan, kynävehkeilynsä ja suodessaan kullekin ihmiselle osansa Jumala lienee päättänyt, että sen miekkosen kohtaloon kuuluu selkäsauna, pian haihtuvia louisdoreja, väijytyksiä, lymyilyä ja lopuksi kalerirangaistus. Siitä näkee, auttaako viekkaus ilman älyä, ilkeys ilman pahuutta, taisteluvimma ilman sitkeyttä ja voimaa. Kuinka paljon onkaan luomakunnassa vahingollisia itikoita jauhopunkista skorpiooniin asti, joka on jo niin iso, että ihminenkin sitä pelkää! Kaikki nämä mitättömät olennot tahtovat vahingoittaa, mutta eivät saavuta taistelun kunniaa, sillä ne muserretaan.
Ja tällä mukavalla pöyhistelyllä Jeanne hautasi rikostoverinsa Réteaun päättäen ottaa selville, mille kaleriasemalle se heittiö vietäisiin, jottei matkallaan joutuisi sinne päin ja nöyryyttäisi miesparkaa näyttämällä entisen tuttavan onnea. Olihan Jeannella hyvä sydän.
Hän aterioitsi hilpeällä mielellä vartijainsa seurassa, mutta nämä olivat hämillään eivätkä sitä enää viitsineet salata. Jeanne luuli sen syyksi tuomiota, joka äsken oli hänestä langetettu, ja lausuikin sen suoraan. He vastasivat, ettei heistä mikään ollut niin tuskallista kuin nähdä tuomittuja henkilöitä. Jeanne oli niin sydämellisesti onnellinen, että hänen oli vaikea peitellä iloaan, ja siksi hän mielellään pyrki yksinäisyyteen saadakseen rauhassa ajatella. Hän aikoi siis päivällisen jälkeen pyytää lupaa palata kamariinsa. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun Hubert jälkiruokaa syödessä lausui teennäisen juhlallisesti, mikä ei ollut hänen tapaistaan:
— Madame, meillä on se määräys, ettei saa täällä enää pitää henkilöitä, joiden kohtalosta parlamentti on tehnyt päätöksensä.
— Hyvä, — ajatteli Jeanne, — hän täyttää jo ennakolta toivomukseni.
Hän nousi pöydästä ja vastasi:
— En soisi, että minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Se olisi huono palkinto hyvyydestänne… Tahdon siis palata kamariini.
Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hubert hypisteli jotakin avainta, ja hänen vaimonsa käänsi päänsä poispäin salatakseen liikutuksensa.