— Mutta missä aiotaan minulle lukea tuomioni ja milloin se tapahtuu?
— Kenties teitä odotetaan huoneessanne, — riensi Hubert vastaamaan.
— Hän tahtoo kaiketi minusta päästä, — ajatteli Jeanne.
Ja häntä puistatti jokin hämärä levottomuus, joka kuitenkin yhtä pian haihtui. Sitten hän lähti kanslian kolmea porrasta ylempänä olevaa käytävää kohti.
Nähdessään hänen menevän kiirehti rouva Hubert hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsiinsä. Nyt ei vartiattaren ilmeessä ollut kunnioitusta, ei tosiystävyyttä eikä sitä herkkyyttä, joka kahden ihmisen keskinäisessä suhteessa on kunniaksi molemmille, vaan syvää sääliä, jopa surkutteluakin, jonka tarkkanäköinen kreivitär kyllä huomasi. Tällä kertaa oli vaikutelma niin ilmeinen, että Jeanne itsekseen myönsi kauhistuvansa; mutta kauhu hälveni, kuten äsken levottomuus, tästä ilon ja toivon täyttämästä sielusta. Hän aikoi kuitenkin kysyä rouva Hubertilta surkuttelun syytä ja palasi jo pari askelta lausuakseen luonteensa mukaisen jyrkän ja reippaan kysymyksen, mutta ei ehtinyt, sillä Hubert tarttui hänen käteensä vähemmän kohteliaasti kuin ripeästi ja aukaisi oven.
Kreivitär joutui käytävään, jossa seisoi kahdeksan oikeudenpalvelijaa odottamassa. Mitähän he odottivat? Tämä kysymys tuli Jeannen mieleen, mutta silloin oli vartijan ovi jo kiinni. Miesten edessä seisoi muuan vankilan tavallisista vartijoista, sama, jonka tehtävänä oli joka ilta saattaa kreivitär takaisin huoneeseensa. Tämä mies alkoi nyt käydä Jeannen edellä ikäänkuin opastaen.
— Minut viedään kaiketi omaan huoneeseeni? sanoi kreivitär tekeytyen varmaksi, vaikka hänessä heräsi epäluulo.
— Aivan niin, madame, — vastasi vartija.
Jeanne tarttui rautaiseen kaiteeseen ja nousi portaita myöten miehen jälestä. Muutaman askeleen päässä kuuli hän oikeudenpalvelijain kuiskailevan, mutta he eivät kuitenkaan liikahtaneet. Tyyntyneenä hän antoi sulkea itsensä kamariin, vieläpä ystävällisesti kiitti saattajaansa, joka poistui.
Heti kun Jeanne tunsi olevansa yksin ja rauhassa, purkautui hänen ylenmääräinen ilonsa, jota hänen oli täytynyt liian kauvan peitellä ulkokultaisen naamion alla Hubertin väen luona. Tämä vankilan huone oli pesänä hänellä, ihmisten vähäksi aikaa kahlehtimalla jalolla otuksella, joka oli Jumalan oikusta taas ryntäävä maailman vapaaseen avaruuteen. Ja kun luolassa tai pesässä taas on ihan pimeä, kun mikään melu ei vangille ilmaise vartijain olevan valveilla eikä tarkka vainu tunne niiden jälkiä lähistöllä, silloin alkaa sen villi luonto ponnahdella. Silloin se ojentelee jäseniään norjentaakseen niitä odottavaan, vapaaseen hyppäykseen, ärjyy, loikkii ja riehaantuu ihmissilmän saamatta koskaan tätä näkyä katsella.