— Ja kuningattarelle, eikö niin? — kirkui Jeanne. — Tässä kaikessa tulee kyllä näkyviin kostonhimoisen naisen käsi.
— Väärin te syytätte kuningatarta. Hänen majesteetillaan ei ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, millaiseksi tuomio on tullut. Ja nyt, madame, pyydän teitä säästämään meitä siitä, että täytyisi käyttää väkivaltaa. Polvistukaa!
— En koskaan, en koskaan!
Kirjuri kääri paperinsa kokoon ja veti laajasta taskustaan esille toisen hyvin paksun, joka hänellä oli valmiina tämmöistä tapausta varten. Ja hän luki yliprokuraattorin nimenomaisen määräyksen, että vastarintaa tehdessä oli tottelematon vanki pakotettava polvistumaan tyydyttääkseen oikeuden vaatimukset. Jeanne nojautui tukevasti erääseen nurkkaan ja näytti silmäyksillään uhmaavan viranomaisia, joiksi hän luuli äsken oven takana näkemiään pistimiä.
Mutta kirjuri ei käskenyt avaamaan ovea, vaan viittasi molemmille ennenmainituille miehille, ja nämä lähestyivät tyynesti kuin järkkymättömät sotakoneet, jollaisia työnnetään piirityksessä muureja kohti. Kummankin miehen toinen käsi tarttui Jeannen kainaloon, ja he laahasivat hänet keskelle huonetta välittämättä huudoista ja rääkymisestä. Kirjuri istuutui kylmäkiskoisesti ja odotti. Jeanne ei huomannut olevansa jo kolmeksi neljäsosaksi polvillaan, kun ei jaksanut laahaamista estää. Mutta kirjurin pari sanaa selitti hänelle asian laidan.
— Hyvä, tuolla tapaa! — sanoi hän.
Heti jännitti Jeanne ruumiinsa suoraksi ja ponnahti pari jalkaa maasta ilmaan, vaikka miehet pitelivät kiinni.
— Ei siitä ole mitään apua, että noin huudatte, — sanoi kirjuri, — sillä ulkona ei teitä kuulla ettekä itse kuule tuomiotanne, jonka nyt aion lukea.
— Sallikaa minun seistä, silloin olen hiljaa, — vastasi Jeanne läähättäen.
— Kun rikollinen on tuomittu saamaan raippoja, vaatii semmoinen häpeällinen rangaistus polvistumista.