— Raippoja, — ulvoi Jeanne. — Raippoja, vintiö, niinkö sanoitte, raippoja?
Hänen elämöimisensä yltyi nyt sellaiseksi, että kirjuri, molemmat apulaiset ja vartija hölmistyivät ja malttinsa menettäneinä alkoivat kuin juopuneet panna kovan kovaa vastaan. He ryntäsivät Jeannen kimppuun ja tahtoivat painaa hänet maahan, mutta hän teki voitollista vastarintaa. Heidän koettaessaan koukistaa Jeannen polventaipeita hän jännitti lihaksensa suoriksi kuin teräslevyt. Hän roikkui ilmassa kahden miehen kannattamana, huitoi ja potki, niin että he saivat kelpo mustelmia. Sitten he jakoivat urakan keskenään, niin että yksi piti hänen jalkojaan kuin ruuvipenkissä ja molemmat toiset puristivat ranteista, ja samalla he huusivat kirjurille:
— Lukekaa nyt tuomio, herra kirjuri, sillä muuten emme ikinä pääse eroon tästä raivottaresta.
— Minä en koskaan salli luettavan tuomiota, joka tuomitsee minut häväistäväksi, — rääkyi Jeanne rimpuillen yliluonnollisen rajusti ja panikin uhkauksensa toimeen kirkumalla ja ulvomalla niin kovaa, ettei kirjurin ääntä kuulunut eikä tuomittu itsekään saanut luetusta selkoa.
Lopetettuaan tuomion lukemisen kirjuri käänsi paperin kokoon ja pisti jälleen taskuunsa. Jeanne luuli, ettei hän enää jatkaisi, ja vaikeni kootakseen uusia voimia taistellakseen vielä miesten kanssa. Ja nyt hän päästi ulvomisensa sijaan vielä kammottavampia hohotuksia.
— Ja tuomio, — jatkoi kirjuri tyynesti kuin päättäjäisiksi, — tulee pantavaksi toimeen mestauspaikalla oikeuspalatsin pihalla.
— Julkisesti! — parkaisi onneton… Ooh!
— Nyt jätän tämän naisen teidän haltuunne, — lisäsi kirjuri kääntyen sen miehen puoleen, jolla oli esiliina.
— Kuka tuo mies on? — kysyi Jeanne viimeisessä kauhun ja vimman puuskauksessa.
— Pyöveli, — vastasi kirjuri kumartaen ja sovitellen kalvosimia kohdalleen.