— Ei, — jatkoi hän, — minuun eivät sovi tämän maailman, olot eivätkä Jumalan lait! Varmaankin minut on jo ennen syntymääni kirottu ja syntyessäni sysätty inhimillisen lain ulkopuolelle.
— Kummallista, kummallista, — ajatteli hän palaten onnettomaan menneisyyteensä. — Tässä seisoo vieressäni mies, jonka pelkän nimen kuuleminen värisytti minua onnesta. Jos hän olisi kosinut minua oman itseni vuoksi, olisi minun täytynyt heittäytyä hänen jalkainsa juureen rukoilemaan anteeksi entistä vikaani, sinun vikaasi, Jumala. Ja tämä ihailemani mies olisi ehkä minut työntänyt luotaan. Tänään sama mies ottaa minut vaimokseen, ja nyt on hänen pakko pyytää minulta polvillaan anteeksi! Kummallista, perin kummallista!
— Nyt kuului hänen korviinsa papin ääni:
— Jacques Olivier de Charny, tahdotteko aviovaimoksenne ottaa
Marie-Andrée de Taverneyn?
— Tahdon, — vastasi Olivier varmalla äänellä.
— Ja te, Marie-Andrée de Taverney, tahdotteko aviomieheksenne ottaa
Jacques-Olivier de Charnyn?
— Tahdon, — vastasi Andrée melkein rajusti, niin että kuningatarta värisytti, ja moni nainen säpsähti.
Sitten Charny pani vihkisormuksen vaimonsa sormeen, johon se solahti niin taitavasti, ettei Andrée tuntenut käden kosketusta. Pian senjälkeen kuningas nousi. Messu oli päättynyt. Pylväskäytävässä tuli koko hoviväki onnittelemaan nuorta paria.
Kappelista palatessa herra de Suffren talutti sisarenpoikansa puolisoa kädestä ja lupasi hänelle Olivierin nimessä kaikkea sitä onnea, mitä hän ansaitsi. Andrée kiitti, pysyen edelleen vakavana, ja pyysi vain saattamaan itseään heti kuninkaan luo saadakseen tätä kiittää, sillä hän tunsi itsensä hyvin hervottomaksi, ja samalla hänen kasvoihinsa ilmestyikin pelottava kalpeus.
Charny näki hänet kaukaa eikä uskaltanut lähestyä. Komentaja astui suuren salongin poikki ja vei Andréen kuninkaan luo, joka suuteli häntä otsalle ja sanoi: