— Kardinaalia harmittanee, kun saa tietää, että on poltinraudalla merkitty hänen rikostoverinsa, — päätti Ludvig XVI ilmaisten itsepintaista ankaruutta, jota hänessä ei oltu ennen tätä juttua koskaan huomattu.
Ja lausuttuaan nämä sanat: hänen rikostoverinsa, jotka koskivat parlamentin äskettäin vapauttamaa syytettyä ja herjasivat pariisilaisten epäjumalaa, leimaten varkaaksi ja väärentäjäksi erään ylhäisimmistä kirkkoruhtinaista, Ranskan ensimäisistä prinsseistä, loi kuningas, ikäänkuin olisi puolisonsa kunniaa ylläpitääkseen juhlallisesti haastanut taisteluun papiston, aateliston, parlamentin ja kansan, ympärilleen sellaisen vihaa ja majesteettisuutta hehkuvan silmäyksen, jollaista ei oltu Ranskassa nähty siitä saakka, kun Ludvig XIV:n silmät vaipuivat iäksi umpeen. Ei pienintäkään hyväksymisen sorinaa tai sanaa tullut vastaukseksi tähän kostonpuuskaan, jonka kuningas kohdisti kaikkiin kuningasvaltaa vastaan vehkeilleisiin henkilöihin. Hän lähestyi nyt kuningatarta, joka syvimmän kiitoksensa osoitukseksi ojensi hänelle molemmat kätensä.
Tällä hetkellä ilmestyivät pylväskäytävän toiseen päähän neiti de Taverney valkopukuisena kuin morsian ja kalpeana kuin aave ja hänen veljensä Filip de Taverney taluttaen häntä kädestä. Andrée läheni kiireisin askelin, katse hämmentyneenä, hätäisesti hengittäen; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään saaden vain veljensä kädestä voimaa, rohkeutta ja opastusta.
Hoviväki hymyili morsiamen astuessa ohitse. Kaikki naiset asettuivat kuningattaren taakse ja kaikki herrat ryhmittyivät kuninkaan taakse. Taluttaen Olivier de Charnyta astui komentaja de Suffren Andréeta ja hänen veljeään vastaan, tervehti heitä ja yhtyi läheisimpien sukulaisten ja ystävien joukkoon. Filip astui edelleen kohtaamatta Olivierin katsetta ja antamatta Andréelle sormensa puristuksella merkkiä, että hänen tuli kohottaa päätään. Ehdittyään kuninkaan eteen, hän puristi sisarensa kättä, ja kuin kuolleista heräten avasi nyt Andrée suuret silmänsä ja näki Ludvig XVI:n, joka hymyili hänelle ystävällisesti. Hän kumarsi syvään, ja samalla kuului yleistä suosionsorinaa hänen kauneutensa ylistykseksi.
— Neiti de Taverney, — sanoi kuningas tarttuen hänen käteensä, — teidän olisi tosin pitänyt odottaa suruajan loppuun, mennäksenne naimisiin herra de Charnyn kanssa, ja ellen olisi nimenomaan tahtonut jouduttaa vihkiäisiä, olisi tuleva puolisonne, vaikka onkin niin maltiton, ehkä suonut teille vielä kuukauden lykkäyksen. Minulle on kerrottu teidän olleen sairaana, ja se surettaa minua, mutta minun pitää varmentaa kelpo aatelismiesten onnea, jotka palvelevat minua sillä tavoin kuin herra de Charny. Jollette joutuisi tänään hänen puolisokseen, en voisi olla läsnä vihkiäisissänne, koska huomenna lähden kuningattaren kanssa matkalle pitkin Ranskaa. Nyt siis saan mielihyväkseni allekirjoittaa aviosopimuksenne ja nähdä teidät vihittävän kappelissani. Tervehtikää kuningatarta, neiti, ja kiittäkää häntä, sillä hänen majesteettinsa on ollut teille niin hyvä.
Ja samalla hän itse talutti Andréeta Marie-Antoinetten luo. Tämä oli noussut vapisevin polvin, kädet kylminä. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, vaan näki ainoastaan jonkin valkoisen olennon lähestyvän ja kumartavan. Sitten kuningas jätti morsiamen käden takaisin Filipille, tarttui Marie-Antoinetten käteen ja sanoi kovalla äänellä:
— Kappeliin, herrat ja naiset!
Kaikki seurasivat heidän majesteettejaan ääneti, ja asettuivat kappelissa paikoilleen, ja kohta alkoi messu. Kuningatar kuunteli sitä rukoustuolillaan kumarruksissa, pää hautaantuneena kätten väliin. Hän rukoili koko sielustaan, kaikella voimallaan; hän kohotti taivaaseen niin hehkuvia toivomuksia, että henkäykset hänen huuliltaan pyyhkivät pois kyynelten jäljet.
Herra de Charny, joka kalpeana ja komeana tunsi kaikkien katseiden painostusta, oli tyyni ja uljas, ikäänkuin olisi ollut laivansa kannella, keskellä tulipyörteitä ja englantilaisten raehaulien ropinaa; nyt tuntui vain vaikeammalta. Pitäen yhtä mittaa silmällä sisartaan, joka näkyi vapisevan ja horjuvan, tuntui Filipkin olevan valmiina rohkaisemaan häntä jollakin sanalla, lohduttavalla tai ystävällisellä viittauksella. Mutta Andrée ei muuttunut entisestään, vaan seisoi pää pystyssä, hengittäen vähän väliä sisäänsä hajusuoloja pienestä pullosta; kuin kuolevana ja sammuvan liekin lailla lepattavana hän kuitenkin tahtonsa voimalla pysyi seisaalla ja elossa. Hän ei kohottanut rinnastaan rukouksia eikä anonut mitään taivaalta, sillä hänellä ei ollut mitään toivottavana tai pelättävänä; hänestä tuntui, etteivät ihmiset eikä Jumala hänestä välittäneet. Papin puhuessa, pyhän kellon kaikuessa ja juhlallisen toimituksen tapahtuessa hän ajatteli:
— Olenko edes kristitty? Olenko muiden kaltainen olento, luotu kuin muutkin? Oletko minussa herättänyt hurskautta, sinä, jota nimitetään kaikkivaltiaaksi, jota sanotaan kaikkein oikeudenmukaisimmaksi ja joka kuitenkin aina olet minua rangaissut, vaikken ole koskaan syntiä tehnyt, sinä, jota sanotaan rauhan ja rakkauden Jumalaksi ja joka olet toimittanut minut elämään keskellä epäsopua, vihaa ja veristä kostonhimoa, sinä, jonka sallimasta vihollisekseni on joutunut se ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut?