— Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, — huudahti kuningatar peräytyen.
— Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, — vastasi tohtori. — Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte kuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi tai mitään näkyisi.
— Kaikki nämä salaperäisyydet ja valmistukset pelottavat minua, — mutisi kuningatar.
— Entä sitten, kun olette kuullut? — vastasi tohtori.
Ja hän astui yksin herra de Charnyn makuuhuoneeseen. Siellä lepäsi Charny, jalassa sotilaan polvihousut, joiden soljet kelpo tohtori oli päästänyt auki, jäntevät, notkeat sääret sini- ja valkoraitaisten silkkisukkien peitossa, käsivarret kuin elottomina levällään rypistyneissä paidanhihoissa. Hän koki patjalta kohottaa lyijynraskasta päätään. Polttava hiki helmeili hänen otsallaan ja takerrutti hajanaisia suortuvia. Voimatonna, masennettuna, tylsänä hän oli enää vain jokin ajatus, tunnelma, heijastus; hänen ruumistaan elähytti enää vain se liekki, joka yhä leimahti uudestaan ja kiihoitti itseään hänen aivoissaan niinkuin vahasydämen pätkä alabasterilampussa. Tämä vertaus onkin paikallaan, sillä ainoa Charnytä vireillä pitävä liekki valaisi haavemaisesti ja laimenneena eräitä yksityiskohtia, joita ei muisti sinänsä olisi pukenut runolliseen asuun. Hän oli juuri kertomassa itselleen, kuinka oli vaunuissa kulkenut kohtaamansa saksalaisen naisen kanssa Pariisista Versaillesiin.
— Saksalainen, saksalainen, — toisti hän monet kerrat.
— Niin, saksalainen, sen tiedämme, — sanoi tohtori, — ja matkalla
Versaillesiin.
— Ranskan kuningatar, — huudahti hän äkkiä.
— Vai niin, — sanoi tohtori katsahtaen etuhuoneeseen, jossa oli kuningatar. — Se se joltakin kuuluu! Mitä arvelette, madame?
— Hirveätä on, — mutisi Charny, — rakastaa enkeliä, naista, rakastaa hurjasti, uhrata henkensä hänen puolestaan, ja kun pääsee hänen eteensä, kun astuu likelle, ei siinä ole muuta kuin kuningatar, samettia ja kultaa, metallia tai vaatetta, mutta sydäntä vailla!