— Jopa nyt ihme! — sanoi tohtori ollen nauravinaan. Charny ei välittänyt toisen huomautuksesta, vaan jatkoi:
— Rakastan vaimoa, rakastan niin vimmatusti, että unohdan kaiken muun. Olkoon… mutta minä tahdon hänelle sanoa: meille jää vielä muutama ihana päivä maan päällä; mitä ovat niiden rinnalla muut päivät rakkauden toisella puolen! Tule siis, lemmittyni; niin kauvan kuin sinä rakastat minua ja minä sinua, saamme elää valikoitujen elämää. Ja sitten… sama se… sitten on kuolema, ja kuoleman kaltaistahan elämämme on nytkin. Nautitaan siis, mitä rakkaus meille suo.
— Eipä ole niinkään huonosti harkittua kuumesairaan kannalta, — mutisi tohtori, — vaikka tuo siveysoppi on jokseenkin löyhä.
— Mutta hänen lapsensa! — huudahti Charny raivoissaan. —
Lapsistaan hän ei ikänä luovu.
— Siinä se este on, hic nodus [siinä solmu. Suom.], — sanoi tohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.
— Ah, — jatkoi nuori mies mistään välittämättä, — pari lasta voi kai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!… Kuuleppas nyt, Charny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin… kevyemmän kuin lehtokerttusen höyhen… kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin rakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi viedä Marien lapsiakin… Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.
— Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä tuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.
Louis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren luo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän tarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.
— Te olitte oikeassa, — sanoi kuningatar. — Se on muuta kuin hourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi hänen puhettaan.
— Kuulkaa, kuulkaa, — pyysi tohtori.