Kuningattaren äänensävyssä ei nyt ollut hänen tavallista lempeyttään. Se ennusti kuin kuulustelun alkua, epäluulon oireita. Andrée säikähti; hän pelkäsi varsinkin sitä, että ajattelematon tännetulo paljastaisi ne tunteet, jotka häntä itseäkin kauhistivat. Niin ylpeä kuin hän olikin, päätti hän toistamiseen valehdella.
— Täällä minä olin, kuten näette.
— Arvatenkin, mutta miksi täällä?
— Minulle sanottiin, että teidän majesteettinne oli käskenyt minua hakea, ja siksi riensin tänne.
Kuningattaren epäluulo ei haihtunut kokonaan. Hän tiedusti edelleen:
— Kuinka voitte aavistaa minun tulevan tänne?
— Se oli perin helppoa, madame; teillä oli mukananne tohtori Louis ja teidän oli nähty astuvan pikku huoneustojen kautta, eikä siis voinut olla muuta päämäärää kuin tämä.
— Hyvin arvattu, — myönsi kuningatar, vielä epäröivänä, mutta ilman kiivautta. — Oikeassa olitte.
Andrée teki viimeisen ponnistuksen.
— Madame, — sanoi hän hymyillen, — jos teidän majesteettinne aikoi salata itsensä, ei olisi pitänyt näyttäytyä avonaisella parvekkeella, niinkuin äsken tänne tullessanne. Kun kuningatar siellä päin liikkuu, näkee neiti de Taverney hänet huoneistaan, eikä ole vaikea seurata tai ehtiä edellekin, jos jo kaukaa näkee toisen henkilön.