— Hän on oikeassa, — sanoi kuningatar, — sata kertaa oikeassa. Minulla on se onneton tapa, etten aavista ennakolta; ja kun harkitsen vähän, en osaa ottaa lukuun, että muut harkitsevat niin paljon.
Kuningatar tunsi ehkä tarvitsevansa säälittelyä, koska kaipasi uskottua ystävää. Muuten hänen sielussaan ei ollut, kuten tavallisilla naisilla, sekaisin mielistelyhalua ja epäluuloa; hän luotti ystävyyteen tietäessään voivansa itsekin rakastaa. Ne naiset, jotka epäilevät itseään, epäilevät vielä enemmän muita. Keimailevia rankaisee se suuri onnettomuus, etteivät he koskaan usko olevansa rakastettuja. Marie-Antoinette unohti siis pian sen vaikutelman, jonka häneen aluksi teki neiti de Taverneyn tapaaminen Charnyn ovella. Hän tarttui Andréen käteen, käski hänen avata oven ja astui ensimäisenä hyvin ripeästi sairaan huoneeseen tohtorin ja Andréen jäädessä ulkopuolelle. Heti kun jälkimäinen oli nähnyt kuningattaren katoavan, kohotti hän taivasta kohti suuttuneen ja tuskaisen silmäyksen, jonka ilmeessä oli hillittömän kirouksen tapaista. Hyvä tohtori tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi hänen kanssaan kävellä edestakaisin käytävässä.
— Luuletteko hänen onnistuvan? — kysyi tohtori.
— Voi Jumalani, missä hänen pitäisi onnistua?
— Siinä, että voitaisiin muualle siirtää se onneton hullu, joka kuolee, ellei kuume lakkaa.
— Paranisiko hän muualla? — huudahti Andrée. Tohtori silmäili häntä hämmästyneenä, levotonna.
— Niin arvelen, — vastasi hän.
— No sitten hän onnistukoon! — huokasi tyttö parka.
9.
Toipuminen.