Vapaaehtoiset sotilaat
Oli maaliskuun 10 päivän ilta 1793.
Notre-Damen torninkello löi juuri kymmenen, ja kuten pronssisesta pesästä lentoon pyrähtävä yölintu irtautui lyönti toisensa jälkeen surullisena, yksitoikkoisena ja väräjävänä.
Pariisin ylle oli laskeutunut yö, ei mikään myrskyinen, jyrisevä, salamoitten halkoma pimeys, vaan kylmä ja sumuinen yö.
Pariisi itsekään ei ollut meidän tuntemamme Pariisi, joka kirkastaa yön tuhansilla, sen kultaisesta loasta heijastuvilla valoillaan, toimeliaiden jalankävijäin, iloisen puheensorinan, Bacchusta juhlivien esikaupunkien Pariisi, julkeiden riitojen, rohkeiden rikosten taimitarha, tuhannen kalskeen paja, vaan se oli kaino, arka, kiirettä pitävä kaupunki, jonka harvat asukkaat kulkivat juoksujalkaa kadun poikki ja syöksyivät rappu- tai porttikäytäviinsä, niinkuin metsästäjäin takaa-ajamat pedot häviävät luoliinsa.
Tällainen oli, kuten sanottu, Pariisi maaliskuun 10 päivänä 1793.
Vielä muutama sana siitä äärimmäisen vaikeasta tilanteesta, joka aiheutti tämän muutoksen kaupungin ulkonäköön, ennenkuin siirrymme koskettamaan niitä tapauksia, jotka ovat tämän kertomuksen aiheena.
Ranska oli Ludvig XVI:n mestauksen kautta rikkonut välinsä koko Eurooppaan. Sitä vastassa alkuaan olleisiin kolmeen viholliseen, toisin sanoen Preussiin, Saksan keisarikuntaan ja Piemontiin, olivat liittyneet vielä Englanti, Hollanti ja Espanja. Vain Ruotsi ja Tanska säilyttivät vanhan puolueettomuutensa, niillä kun ilmankin oli kyllin työtä katsellessaan, miten Katarina II raateli Puolaa.
Tilanne oli kauhea. Syyskuun joukkomurhien ja tammikuun 21 päivänä tapahtuneen mestauksen jälkeen halveksittiin kyllä vähemmän Ranskan aineellista voimaa, mutta pidettiin myös sen moraalista vaikutusta pienemmässä arvossa. Koko Eurooppa piiritti sitä sananmukaisesti ikäänkuin se olisi pelkkä kaupunki. Englanti vartioi sen rannikoita, Espanja Pyreneitten vuoristoa, Piemont ja Itävalta Alppeja, Hollanti ja Preussi olivat Alankomaitten pohjoisosassa, ja yhdeltä ainoalta rajan kohdalta, Reinin yläjuoksun ja Schelden väliseltä osalta, marssi puolikolmattasataatuhatta miestä tasavaltaa vastaan.
Kaikkialla oli Ranskan kenraalien pakko peräytyä. Maczinskin oli täytynyt jättää Aachen ja vetäytyä Liègeen. Steingel ja Neuilly työnnettiin takaisin Limburgiin. Miranda jätti Maastrichtin piirityksen ja peräytyi Tongresiin päin. Valence ja Dampierre, joiden täytyi taistella peräytyessään, olivat menettäneet osan kuormastostaan. Yli kymmenentuhatta karkuria oli jo jättänyt armeijan ja hajaantunut maan sisäosiin. Lopuksi oli Konventti lähettänyt Dumouriezille, ainoalle toivolleen, pikalähetin toisensa jälkeen ja käskenyt häntä jättämään Biesboschin, jossa hän valmisteli maihinnousua Hollantiin, sekä ottamaan käsiinsä Maasin armeijan johdon.