Maurice tapasi Genevièven tämän pienessä salongissa pelkkänä suloutena ja kohteliaisuutena; mutta hänen vieressään oli nuori kamarineitsyt, jolla oli kolmivärikokardi ja joka ompeli nenäliinoja ikkunansopessa lähtemättä paikaltaan.
Maurice rypisti silmäkulmiaan: Geneviève huomasi olympolaisen olevan huonolla tuulella; hän tuli kahta huomaavaisemmaksi; mutta kun hänen rakastettavuutensa ei mennyt niin pitkälle, että olisi lähettänyt pois nuoren kotiapulaisen, tuli Maurice kärsimättömäksi ja poistui tuntia aikaisemmin kuin tapansa oli.
Saattoihan tämä kaikki olla vain sattumaa. Maurice malttoi mielensä. Sitäpaitsi oli tilanne tänä iltana niin kauhea, että melske tunki hänenkin korviinsa, niin erossa politiikasta kuin hän olikin pysytellyt jo muutaman ajan. Kokonaisen, Ranskaa kymmenen kuukautta hallinneen puolueen täytyi kukistua johtaakseen hänen ajatuksensa hetkeksi pois rakkaudesta.
Seuraavana päivänä uudisti Geneviève samat temput. Maurice oli aavistaen tämän järjestelmän tehnyt suunnitelmansa: kun hän kymmenen minuuttia istuttuansa huomasi kamarineitsyen merkanneen tusinan nenäliinoja ja nyt alkavan merkata kuutta tusinaa lautasliinoja, veti hän taskustaan kellonsa, nousi, kumarsi Genevièvelle ja lähti sanomatta sanaakaan.
Eipä hän poistuessaan kääntynyt edes kertaakaan katsomaan jälkeensä.
Geneviève, joka oli noussut seisomaan voidakseen katseellaan seurata hänen kävelyään puutarhan poikki, ei hetkeksi saanut mieleensä mitään ajatusta ja vaipui sitten tuolilleen kalpeana ja hermostuneena, kauhistuen valtiotaitonsa vaikutusta.
Tällä hetkellä saapui Dixmer.
»Maurice on lähtenyt?» huudahti hän ihmetellen.
»On», sopersi Geneviève.
»Mutta hänhän saapui vastikään?»