Hän teki äkillisen liikkeen ojentamalla kätensä.
»Valanne!» huusi ääni jo kaukaa.
Maurice painoi nyrkkinsä silmilleen vastustaakseen kiusausta rikkoa valansa. Hän ei enää laskenut, ei enää ajatellut; hän jäi seisomaan paikalleen sanattomana, horjuen.
Hetken kuluttua hän kuuli ikäänkuin sulkeutuvan oven äänen viiden tai kuudenkymmenen askeleen päästä. Sitten tuli heti hiljaisuus.
Silloin hän päästi kätensä alas, avasi silmänsä, katseli ympärilleen kuten tekee ihminen herätessään, ja luultavasti hän olisikin todella luullut heränneensä, elleivät hänen huulensa olisi puristaneet sormusta, ja se todisti, että tämä uskomaton seikkailu oli kumoamaton tosiasia.
IV
Ajan tapoja
Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä. Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia kohti, joka oli Roule-kadulla.
Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.
»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.