Samalla hetkellä sammuivat vahakynttilät, joita pieni, kultainen kuvapatsas piteli käsissään, senjälkeen lamppu ja huonetta valaisi vain takkavalkean viimeiset jätteet.
— Sepä oli merkillistä! huudahti Chicot ja nousi seisomaan.
Vaiti! Ääni kuuluu pian, — sanoi Henrik ja ryömi kyyryyn siinä sängyssään.
Samassa kuului todellakin terävä, kolea ääni, joka aivan sängyn luona kuului lausuvan nämä sanat:
— Paatunut syntinen, oletko siellä?
— Olen, Herra, — vastasi kuningas, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.
— Hm! — myhähti Chicot. Olipa se verrattain käheä ääni tullakseen taivaasta. Mutta vaikkapa niinkin, kamalaa se joka tapauksessa on.
— Kuuletko minua? — kysyi ääni.
— Kuulen, Herra, vastasi Henrik, — ja minä olen nöyryyttänyt itseni sinun vihasi edessä.
— Luuletko siis totelleesi minua jatkoi ääni, — sen kautta että olet kujeillut itseksesi koko päivän, ilman että sydämelläsi on siinä ollut vähintäkään osaa?