— Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt neuvoni mukaan, poikani.
— Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?
— Tahdon. Mene katsomaan, onko Meidän Herramme todellakin viereisessä huoneessa.
— Mutta entä jos ääni edelleenkin puhuu?
— Olenhan minä täällä vastaamassa, ja hyväpä onkin, että minä jatkan keskustelujani sinun nimissäsi. Ääni silloin luulee, että sinä vieläkin olet täällä sisällä. Sillä sinun täytyy myöntää, että taivaallinen ääni on hyvin herkkäuskoinen eikä näytä varsin hyvin tuntevan väkeänsä. Miten onkaan mahdollista, että minä kokonaisen neljännestunnin olen saanut soittaa suutani, ilman että se olisi minua tuntenut. Onpa se tosiaankin nöyryyttävää henkiolennolle.
Henrik rypisti kulmiaan. Mutta Chicot'in pila oli jo kuitenkin osaksi järkyttänyt hänen käsittämätöntä herkkäuskoisuuttaan.
— Luulen sinun olevan oikeassa, Chicot, — virkkoi kuningas: —
Minua todellakin haluttaa mennä katsomaan.
— Tee niin, poikani. Mutta kiiruhda! — sanoi Chicot.
Henrik avasi nyt hiljaa sen käytävän oven, joka vei viereiseen huoneeseen, siihen samaan, jossa Saint-Luc, niinkuin muistetaan, oli. Hän oli parahiksi ehtinyt astua muutaman askeleen, kun jo kuuli äänen uudistavan nuhdesaarnansa. Chicot vastaili mitä vaikertelevimmalla äänellä.
Kun kuningas ehti kauvemmaksi käytävään, huomasi hän kummakseen, miten, samalla kun Chicotin ääni tuntui kuuluvan kauvempaa, tuo ihmeellinen ääni sitävastoin tuntui lähenevän ja että se kuulosti tulevan Saint-Luc'in huoneesta.