— Olen, minä itse, vastasi Bussy ujostellen. — Ja kun me nyt olemme tehneet keskenämme tuttavuutta, niin olkaapa hyvä ja tyydyttäkää hieman minun uteliaisuuttani. Kuinka te osuitte tulemaan tähän.
— Niin, onpa se kylläkin merkillistä. Herra kreivi, kuulkaapas, mitä minulle on tapahtunut. Minä asun Beautreillisen kadun varrella, viidensadan askeleen päässä täältä. Olen köyhä kirurgi ja olen opiskellut verrattain paljo saamatta kuitenkaan mitään suurempaa tunnustusta. Nyt sattui kahdeksan päivää sitten, että muuan mies arsenaalin toisella puolen sai syvän puukonpiston. Minä ompelin haavan kiinni, ja siitä sain ympäristössä jonkinlaista mainetta. Siitä on minun kiittäminen sitäkin onnea, että minut edellisenä yönä herätti suloinen ääni.
— Naisäänikö? — huudahti Bussy.
— Niin. Mutta, jalo herra, pankaa tarkoin huomioonne, mitä minä sanon. Niin kokematon kuin olenkin, olen kuitenkin varma siitä, että se oli jonkin palvelijattaren ääni.
— No, mitä teitte silloin?
— Minä nousin ylös ja avasin oveni. Mutta tuskin olin tullut etehiseen ennenkuin kaksi pientä kättä, jotka eivät olleet erittäin hienot, käärivät siteeni silmieni eteen.
— Ilmanko mitään virkkamatta?
— Sanottiinpa tietenkin jotain. Minulle puhuttiin: Tulkaa, älkää koettako katsoa, mihin menette, olkaa vaitelias, ja kas tässä on teille palkintonne.
— Ja millainen oli palkkionne?
— Minun käteeni pistettiin kultarahoilla täytetty kukkaro.