— Mainiota! virkkoi Bussy. Se on kaunis ominaisuus, ritarillinen ominaisuus, ja vaikka se minua eräässä suhteessa harmittaakin, en kuitenkaan voi olla sanomatta: Ojentakaa minulle kätenne, herra Remy! Te ansaitsisitte olla aatelismies.
— Hyvä herra, — sanoi Remy, minulle on oleva ikuiseksi kunniaksi se että olen saanut puristaa urhoollisen Bussyn kättä. Kuitenkin on minulla jotain sydämelläni.
— Mitä niin?
— Nähkääs, kukkarossa oli kokonaista kymmenen kultarahaa, ja se on aivan liian paljo sellaiselle, joka ottaa viisi sou'ta käynneistään silloinkun ei tee niitä ihan ilmaiseksi. Juuri sentähden olen nyt etsimässä taloa.
— Jättääksenne ehkä kukkaron takaisin.
— Aivan niin.
— Paras herra Remy. Minä vakuutan, että te olette aivan liian tunnollinen. Te olette nämä rahat rehellisesti ansainnut, ja ne kuuluvat teille.
— Niinkö arvelette? — kysyi Remy ylen tyytyväisenä.
— Minä menen siitä vastuuseen. Ainoa seikka siinä vain on se, ettei tuon naisen olisi tullut sitä teille maksaa, sillä minä en tunne häntä eikä hän minua.
— Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä velvoittaa minun jättämään rahat takaisin.